Sivut

torstai 31. maaliskuuta 2016

REISSU 9.

HARMITTIKIN VIETÄVÄSTI,
äijän, ääliön mekastus,
kun tuo varmaan vimmoissansa
rikki hakkasi kaluni,
kalliit soittovempeleeni
omat aarteeni paremmat

Tuska kasvoi rinnassani,
kiukku kurkkua kutisti,
valui sylki huuliltani,
hiki päästäni kihosi.
Suututti niin vietävästi,
hienon soittimen hajotus.

Enpä tiennyt ehtojani,
kysellytkään konstejani,
niin kuin hulluna höpisin,
vailla mieltä maalaelin,
suuren tuomion ukolle,
typerälle vanhukselle.


Huusin Väinön vätkylälle:

- Nytpä pistit Väinöseni
pääsi pinteeseen pahasti.
Vedän miehen oikeutehen,
raastuvaan sinut talutan.
Pallon jalkaasi saa ruoja,
oviin kalterit koreat.
Näytän sulle närhin värkit,
sekä kollien kopekset.

Ukko hakkas sauvallansa
kunnes tolkkuunsa tulevi:

- Enpä tarvii oikeuttasi,
enpä lepsua lakia.
Pidä poika raastupasi,
lakihuoneesi omanas.
Enpä tarvii tuomareita,
lautamiehiä lähelle.
Mulla oikeus on omani,
moraalini kunnollinen.
Laulussani säädökseni,
voima kanteleen kopassa.
(jatkuu)

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

REISSU. 8.

VÄINÖ SORMILLA SOJOTTI,
kaikui kauas rokki, jyske.
Kiiri soittimen räminä
vedin biisit hurmiossa
Räppiä rempseää revitin,
soitto kaikui kallioissa,
melske metsässä mahoton,
huojui kuuset hurmiossa.
Männyt muhkeat mureni,
koivut seisoi hiljaisina,
haavat hiljalleen havisi.

Sanoi Väinö vetkutellen,
pilkkamielellä puheli:

- Mikä lieneekään meteli,
paholaisen soinnuttama?
Tuo ei soittoa somaista,
lauluakaan laisinkana,
tuo ei lapsia huvita,
viihdytä ei vierahia,
miehet vahvat ei välitä,
eikä naiset naurahtele.
Lähde täältä nyt sovulla,
sinne mistä tullut lienet!
Vie myös kauheat kalusi,
soittokeinot kelvottomat.

Jopa kummastuin kovasti,
ihmettelin itsekseni,
eikö ukkeli tajua
Rokin riemun rikkautta?
Täytyy koitella kovemmin,
volyymeitä vahvistella.

Pistin soimahan parasta
metallia, rautalangan.
Itse rämpytin mukana,
otin kaiken itsestäni.
Rokin rohkean rojautin,
siihen Väinön kuultavaksi.

Johan suuttui vanha miesi,
ukko hurjaksi hurahti.
Otti sauvan suurenlaisen
sillä sievästi sivalsi.
Särkyi romppeet vallan hienot,
meni muusiksi stereot.
Juoksin tuosta loitommalle,
ettei sauvansa satuta.
(jatkuu)

tiistai 29. maaliskuuta 2016

REISSU 7.

UKKELI KURKKUA KAKISTI,
hyrähteli himpun verran,
huulet joutavaa tapaili,
silmät kiinni sirritteli,
kunnes äkkiä älähti,
siitä lähti vieno virsi.

Tuota kuuntelin halulla,
katsastelin ympärille.
Panin merkille metelin
joka kuului kuusikosta.
Kuulin koskien solinan,
tuiverruksen tuiman tuulen

Ei vaan laulussa tehoa,
virressä vahvaa vaikerrusta.
Pysyy paikallaan pytinki,
eikä leimahdus sokaise.

Tympäisi jo sievä soitto,
sävel hento ja sorea,
Väinö lauloi hurmiossa,
ukko kiihkosta hytisi.

Nostin kouran kiukkuisena,
raajan kiivaasti kohotin.
Sanoin tuolle laulajalle,
sanan muutaman valitun:

- Jo on sulla biisit kummat,
laulut verkkaiset, vetelät.
Enpä jaksa tuota kuulla,
moista surkeutta kokea.
Mihin heitit kanteleesi,
mihin mahtisi upotit?
Tuollaisia laulaa naiset,
eivät miehet ensinkänä.

Otin laukkuni leveän,
pengoin tuota touhuissani
kunnes pohjalta peräsin,
stereoni teknilliset.

Niitä hetkisen viritin,
volyymin kai vahvimmalle.
Sitten raisusti räjähti
rokki vahva kuuluville.

Vielä paineita paransin,
otin sähkösoittimeni,
sitä rämpytin rajusti,
sormillani soinnuttelin.
Panin taitoa, tehoa,
vanhan miehen kummastella.
(jatkuu)

maanantai 28. maaliskuuta 2016

REISSU 6.

KATSOIN VAITI VANHAA MIESTÄ,
ukkoa hetken silmäelin.
Tuoko suuri Väinämöinen?
Tuoko tietäjä salojen?
Katsoin äijää ällistellen
joka puolelta tapitin.
Sitten lausuin lauhkeasti,
äänin lempehin puhelin:

- Ootko vanha Väinämöinen,
suuri tietäjä totinen?
Sulla suuri laulun mahti,
taito virsiä vedellä,
säveliä sorvaella?
Lienen kuullut kummiasi
lueskellut toimistasi,
tarkoin tutkinut tuhannet
opuksetkin oivalliset.
Etpä kaksinen kaveri,
vanha ukko käppyräinen,
hautaan kaatuva mokoma,
höperönä harhaileva.

Sanoi ukko jo sanansa,
vatuloitsi vastimensa:
- Mikä lienet mies mitätön,
poika polven korkehuinen?
Revit suutasi rumasti,
läpeäsi läpsyttelet.

- Olen ehkäkin matala,
varreltani vaatimaton.
Mutta tänne nyt livahdin
kokeilemaan kuntoasi.
Loppuu laulelut sinulta
höperöltä huppanalta
Mulla mahtavat masiinat,
laulukoneet laadulliset.
Löytyy kännykät kätevät,
tietovärkit tarpeelliset,
Jos ei riittäne sinulle,
vielä löytyy sähkömyllyt.
Sampo surkea vekotin,
lapsellinen leikkikampe.
Meillä valtatiet leveät
peltiratsun porskutella.
Jopa lentäen perille
vienee lintu liitäväinen.

Volahti vain Väinön virsi,
ukko laululle rupesi!
(jatkuu)

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

REISSU 5.

AIKAVÄRKIN VARMISTELIN,
väännin viisarin vinohon.
Panin päälle suunnistimen.
Painoin nappia nätisti,
pylpyrääkin pyorittelin.

Kiisin tuolla pilven päällä,
lisää vauhtia keräsin.
Vinhemmin ja vauhdikkaammin
kiersin palloa kerältä.
Vuodet vieri vierustalla,
ajat ankeat ohitin,
kunnes saavuin taipaleella
noille seuduille hyville,
Kalevalan kankahille.

Jarrut lentoa rajoitti,
päättyi taival vaivalloinen.
Maahan ratsuni rajasin,
suitset solmin sutjakasti,
niputin narut napakat.
Päästin ratsun laitumelle,
humman harmajan kedolle.
Itse katsoin kartanolle,
Väinölän pitkille pihoille.

Kyllä kauniita olivat
Väinölässä rustaukset.
Oli vainiot komeat,
komeammat honkametsät.
Tuota katselin ilolla,
katselin ja kummastelin.

Nousin tuosta jo pihalle,
kohottelin kartanolle.
Koira katseli kopista,
luskutteli leukojansa.
Jopa haukahti hutale,
loiruhäntä murmahteli.
Tuoko turmana minulle,
pienoiselle poikaselle?

Ovi kirskuen kolahti,
uksi vahva vingahteli
miehen tullessa talosta,
poistuessa pirtistänsä .
Vakain keinuvin askelin
kepin kanssa kopsutteli,
kunnes luokseni pysähtyi.
Katsoi silmin sikkaraisin
kauan katsoi ja kysyvi:

- Kuka lienet miehiäsi ?
Mikä maaton mierolainen?
Mitä etsinet avuton,
miksi kuljet rauhatonna?
(jatkuu)

lauantai 26. maaliskuuta 2016

REISSU 4.

PÄÄTÄ PUISTELI TOVERI
kummasteli kaikitenkin,
humman kuntoa kirosi,
ratsastajaa siunaeli:

- Voihan lempoa konia,
lempeätä lerppuhuulta!
Tuollako pilvihin posotat
korkealle kannustelet?
Salli nauraa mun vähäsen,
hörähdellä hilpeästi.

Tuota kuuntelin kivulla
seikkaa mietin mielessäni.
Katsoin hummaani jaloa
ratsuani riehakasta:

- Mikäs rassaapi rajusti
tuskan tuottaa tuttavalle?
Jos lie vanha, niin vireä.
Jos lie harmaa, niin korea.
Kyllä tällä ratsastelen
taakse pilvien punaisten.

Katsoi kauhulla ketale
kurkisteli kahtapuolen.
Johan saatteli sanoiksi:

- Entä sitten ratsastaja?
Miekkonen tikun pituinen
varusteetkin niitä näitä
kaikki vaatteesi resuiset!
Kuinka selvitä voi tuolla,
taivaan tuulissa rajussa?

Tuohon vastasin varoen:

- Itse raivaan tuuleen tieni.
Itse reittini valitsen.
Itse hoidan hummaseni.
Itse varmistan varani.
Vaikka varrelta matala,
voimiltani heiveröinen,
silti ponnistan pirusti,
kalliolta lentoon lähden

Silloin potkaisi heponi!
Hiukan vaappui veikeästi,
kohta pilviä tavoitti
itse istuin suitsimissa.
Tuulet korvissa vihelsi,
vinkka tukkaa tuiverteli.
Suunnistin sekaan sumujen,
poutapilven lonkeroihin.
(jatkuu)

perjantai 25. maaliskuuta 2016

REISSU 3.

KONEEN PIILOHON PANINKIN
odottamaan siihen asti
kunnes seudulta katoan,
matkaan muille maisemille,
aikaan vanhojen, vakaiden .

Syksy synkeä soluvi
jälleen näille maisemille.
Kylmin tuulin taas tulevi
työntää hyiset lonkeronsa
joka soppeen ja syvälle,
aivan sielun syövereihin

Mitä keinoja kehitän?
Miten jaksan ponnistella
läpi synkeän, pimeän,
lohduttoman syksyn synkän.

Otan ratsuni rajuimman ,
valjastan sen vaskivöillä.
Panen parhaimman satulan
selkään humman hirnahtavan.
Vielä voiteita vähäsen
sivelen sen kinkereihin,
että luistavi lujemmin
lento suurille saloille.

- Mihin miekkonen menossa,
kunne kulkee ratsastaja
Luuskan lauhkean selässä
ohjaksissa kurjan kaakin?
Tuota kuomani kyseli,
tiedusteli tuttavani.

Menen missä käyskeleepi
virren vetreän takojat.
Missä kaikuu kaunis sointu.
Jossa poljento upea.
Menen sinne laulamahan
panen biisiä pinohon
suollan soljuen säkeitä.
(jatkuu)

torstai 24. maaliskuuta 2016

REISSU 2.

JOPAS LAULULLE RUPESIN
aloin vääntää virsiäni.
Värssyn vaikean vetelin
väliin lauloin lempeämmin.
Joskus rokkia repäisin,
räppiäkin rämpyttelin.

Kovin kauniisti helisi
kitarani soinnahteli.
Oli korkeat volyymit
tehot aivan tunnottomat.
Jyske kaikuikin kylille
kumahteli kortteleihin
Kaiku vastahan valitti
viskoi soinnut kallioista.

Eipä soitosta tykännyt
kylän miehet mieliväiset.
Tuosta tiuskivat topakat
vanhat naiset marmattavat.
Mielet myrkytti tytärten,
kiukustutti poikapuolet.

Päätin lähteä kylille
jossa soitto siedetähän
Jossa löytävät sävelet
paikan sieluin syövereissä.
Menen laulamaan ajassa
jolloin kulki Väinämöinen,
siellä pitkillä pihoilla
Kalevalan kankahilla.

Aikavärkin rustaelun
silloin laatuisan aloitin.
Teinkin hienot härrävärkit,
huippu hommelit kyhäsin.
Laadin siihen nappuloita
sekä viljalti vipuja
Joista voisin näppäellen
vuosia matkustaa satojen,
tuhansien tuolle puolen,
kun on siihen aika kypsä
hetki reissulle sopiva
(jatkuu

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

´REISSU 1.

MIELIKUVITUSMATKA
1.

Pyysi tuota tuttavani
sitä kamraatti kehotti
- Lähe laulamaan mokoma
virttä vahvaa vääntämähän-

- Enhän mie poloinen poika
miesi varrelta matala
tohdi käydä taisteluhun
runokilvan koitteluhun,
näillä surkeilla eväillä,
mitättömin valjaineni.

- Mikä ratsussa vikana?

- Vaikka ratsuni ravakka
kuopii, hirnuu tallissansa.
Hepo mielisi menoihin
kovimpihin koitoksihin.
Kun vaan ohjastaa osaisin,
sopivasti suitsitella.

- Tässäkö se pulma juuri?

- Aina selkään kun yritän
heittää herja hietikkohon.
Suistaa miekkosen murahan.
rutakkohon runteleepi.
Tai jos kaulasta silitän,
lempo näykkii leuallansa.
Myöskin korvansa koreat
lerpallensa lupsauttavi.

- Arvokas on humma sulla!

- Onhan kultaiset kaviot,
hopeaiset harjaksensa.
Silti siipensä sirommat
eivät kestä koitoksissa.
Toiset - tammatkin, tasaiset
korkealla kurvailevat.
Minun kaakkini kamala
pysyy maassa vatsallansa.

- Vieläkö keinoja kehität?

- Minkä tuolle nyt tekisin?
Kuinka saisin suuremmaksi
siivet saakelin sivakat
korkeuksiin kurkottavat .
Tuonne aurinkoon ajaisin,
kultapalloon ratsastaisin.
Tämän ratsuni ravakan,
konin maassa piehtaroivan.

- Mutta jos sulat sulavat?

- Mitäs siitä marmattaisin?
Siivet uudet kai rakennan,
sulat pistän paikoillensa.
Laitan lankusta laveat
siivet suuret, kestävämmät.
Kesto puuta kelpuuttaisin,
honkaa paksuinta peräti.
Sitten tervalla sivelen
höyhenissä pyörittelen.
Jopa näyttäisi hyvältä
siivet aivan aidommilta?

- Antaahan ajan kulua.

- Mitäs tässä tuskailen,
konin kuntoa kiroan.
Menköön matkoihin mokoma!
Ostan hienon härrävärkin
jolla taivaita tavoitan.
Nousen päälle pilvipeiton!
Sieltä katselen kaverin
kamppailua humman kanssa.
(jatkuu)

tiistai 22. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 12.

14. KULTAINEN KANTELE HELISI

- Jos on sulla mieli vahva,
tahto vankka ja vakava,
harkita kai voisin sulle,
soittokeinoa jaloa,
mutta vanno varmemmasti,
ettet nöyryyttä kadota.
Etkä väärin taitoasi
muiden turmaksi toteuta.
-
- Oi sä suuri mahtajani,
merenvaltias vakava,
vannon kautta kalleimpani,
sielu parkani pakosta,
etten etsi väärin elkein,
tiedon keinoilla tulosta.
Olkoon muistissa minulla:
Soitto soikoon lieventäen
surun sielusta pahimman.


Lähti hurja merten mahti,
syviin aaltoihin sukelsi,
kuului soitto hempeästi
se jostain Väinöä läheni.
Tunsi kummaa kirvelyä
poltti poskia kovasti,
olo outo rinnan täytti,
soinnut kiihkeät sydämen.
-
Katsoi Väinö rantamalle,
näki hiekassa jotakin!
Varovasti tarkasteli,
tutki kunnolla asian.
Mikä kiilsi auringossa,
meren rannassa kumotti?
-
Näki kantelen hopeisen,
koristeltu ruusukkeilla.
Kannet kullasta olivat.
hopeasta hauraat kielet.

Otti Väinö polvillensa
soittimen salaperäisen,
pani sormet kielillensä,
tienoon täyttivät sävelet.
-
Helisi näin kaunis soitto,
halki maiden ja merien,
löysi paikat riitaisimmat,
etsi kurjimmat sopukat.
Hymyyn taipui jäykät huulet,
nauru kasvoille kohosi,
sävel antoi lohdutusta,
elämän taistoihin karuihin.
-
Soitti Väinö jatkuvasti,
aina kantele helisi,
sodat loppui kaikkialla,
riidat surkeat väheni.
-
Oli kaikki hienommasti,
joillakin perin hyvästi.
-
Soitti Väinö uutterasti,
tuli miehestä legenda.
Tarinat on talletettu,
Kalevalan kirjasehen
sinne kansien sisälle!
''''''''''''''''''''''
Oiva Pennanen

maanantai 21. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 11.

13. NOUSI MIEKKONEN MERESTÄ

Peto päätänsä ravisti,
pyrstöänsä pyöräytteli,
jykevin jaloin läheni,
liekit lensi sieraimista.
Väinö kiukuten kivensä,
ylös nosti lyödäksensä.
-
Peto karjahti rajusti,
ilkeästi möyrähteli,
hampaat hirmuiset, terävät,
narskuttivat jatkuvasti.
-
Mies viskasi kivellä,
järäytti järkäleellä,
otsaa keskelle osuvi,
turvan päälle tupsahtaapi.

Ei tuo vapauta pulasta,
pelasta ei pintehestä,
peto vieläkin lähemmäs,
hiljalleen on hiipimässä.
-
- Näin nyt loppuni tulevi,
päättyy kurja kuljeskelu,
poispa joudankin johonkin,
viraton näin vierimästä.
Tule kuolema kivutta,
saata kauas kultaisille
Manan raukoille rajoille,
tuvan Tuonen seutuville.

Nousi miekkonen merestä,
vedenveikko viileästä,
niskaan nuljuksen kipusi,
nousi hirmun hartioille,
sieltä saattavi sanoiksi:
- Mikä lienet lietolainen,
kuka kurja kummajainen,
outo matkaaja majaton,
merenkansaan kuulumaton.
-
- Oi sä Ahti aallonherra
meren julmetun jumala!
Olen täällä taivaltaja,
kehno kulkija arojen,
armadus tuo tuskahani,
anna tietoja minulle,
että pääsen pälkähästä,
tästä kummasta jamasta.
-
- Enpä tiedä tuollaisista,
monista sinun haluista ,
vaikeaa lie hallinnassa
pitää taitoja jaloja
jotka tuovat taitajalle
vastuun valtavan povelle.
Tieto tuskaa vain lisääpi,
parempi kai kaikillekin
oottaa millaista tulossa,
Jumalien sallimana.

- Antaisit edes jotakin,
että voisin viisaammasti,
elellä tämän elämän.
Tietoa minä jakaisin,
taitojani lahjoittaisin,
muiden ihmisten hyväksi,
kaiken kansan kunniaksi.
-
Ahti mietti puntaroiden,
mitä Väinö on sanonut!
Onko riski liian suuri?
Homma karkaako käsistä,
hallinnasta äkkinäisen.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 10.


12. ELO UUSI AUKEAVI

Loppui viinat Väinämöisen,
oli tyhjänä putelit,
simahtanut pitkällensä,
taju kaukana kehosta.
Kuorsaa palkein paisutellen,
kauas kuuluvi jyminä.
-
Nukkuu päivän puhkuellen
viikon vierivi kedolla,
kunnes kahden viikon päästä,
korppi lennosta lehahti.
Nokkas korppi nokkavasti,
poskikarvoja kutitti,
-
Johan tunsi tuskan tuosta,
siitä valveille havahti,
raottaapi silmiänsä,
katsoo lintua lähemmin.
Ottaa koura korpin kiinni,
niskat naksahtaa nasevat,
ateria valmis aivan,
ruoka runsahin pivossa
Voimistaapi korpin koipi,
rintaleikkeet vahvistaapi,
alkoi toipua potilas,
kuntoutua kolhustansa

Veri turskui leuallansa,
partaa höyhenet koristi,
kumu kuului kurkun päästä,
repes rinnasta murina,
Väinämöisen ruokaillessa,
syötyään pedon sydämen,
linnun verta juotuansa.
-
Mitään muistanut ei miesi,
kaiken alkoikin alusta,
mielessä ei muisteloita,
eikä kaipuukaan kolota.
Alkaa katse kirkastua,
olo tuntua hyvältä.
-
Tuumiskeli Väinö tuota,
mitä joutessaan tekisi,
kuinka hetket huomioisi,
ettei hulluksi tulisi,
painuisi mieli murheiseksi.

Katsoi kauaksi merelle,
aavan päälle silmäeli,
näki hirmuisen otuksen
lähestyvän joutuisasti,
kohti rantojen rajoja,
varmaan hiekalle haluten?
-
Etsi Väinö syrjemmältä
rannalta kiven murikan!
Peto saapui polskutellen
rannan kaisloja hamuten,
silmät leiskui liekehtien,
kita suitsutti savua.
-
Peto nousi rantamalle,
tavoittaa Väinöä yritti,
oli muoto suuren hauen,
pyrstö valtava perässä,
tavoitteli saaliiksensa,
miestä, karvaista urosta.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 9.

SURU NAURUKSI RUPESI

Ryyppäeli viinojansa,
alkoi tuntua hyvältä,
murhe häipyi rinnuksista
suru nauruksi repesi.
-
Nousi siitä seisomahan,
sitten hihkaisi pirusti,
vaimenivat luonnon äänet,
tuuli taukosi loputon.
Purki Väinö pettymykset,
kaiken kerralla kumosi.
-
Huusi Väinö, metsät raikui,
kaikki kalliot kumisi,
Ukko kuuli kunniansa,
miestä nöyryys ei nakellut

- Kun en saanut rinnalleni,
omaa naistani nimetä,
otan suitset kourihini,
ohjaan laivani merelle,
jossa kaikuu kauniit soinnut,
kuuluu herkimmät sävelet.
Naisia en luoksein huoli,
surun tuottaa ne vakavan.
-
Kanteleen nyt kauniin veistän,
senkin entistä paremman,
laulan päivät pääksytysten,
yötkin soittelen somasti.
Uusi alku täytyy olla,
elo entistä parempi.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 8.

ONKO VIINASTA APUA

Kulki Väinö korpitietä,
pientä polkua salolla,
vakavana murhemielin,
etsi tuskaansa tuketta,
matkaa luokse Korpi-Kustun
viinan keittäjän etevän.
-
- Pane viinaa kippoo viisi,
pistä pontikkaa pirusti!
Eipä poistu suuri murhe,
tuska hellitä tukala,
annoksilla pienoisilla
akkain määrillä tokene.
-
- Teenpä sulle tuhdit juomat,
panen tuikeat tujaukset,
lähtee tuska tuikkimasta,
murhe matkoihin menevi,
pahamieli mierontielle.

Meni Väinö järven luokse,
veden vierelle vaelsi,
istui suuren tammen alle,
aukasi pontikkaputelin!
Otti huikat hirmuisimmat,
tömpsyt nappasi napakat,
veti vielä tuplat tuimat,
johan rinnassa rutisi!
-
- Oi sä viina, Luojan lahja,
unhoituksen tuot minulle,
annat lohdun murheessani,
tuskaa vaikeaa vähennät.
Viina viisasten on juoma,
tyhmät viinejä lipovat
kaljaa kiskoo tylsimykset,
kiljuun tyytyvät typerät,
vesi veltoksi tekevi,
maito lienee lapsosille.
Pontikassa tuskan loppu,
alkuna parhaimman elämän.

torstai 17. maaliskuuta 2016

VÄINÖ. 7.

SYNKKENI JO VÄINÖN MIELI

Synkkeni jo Väinön mieli
tuska raapaisi syvältä,
eipä tiennyt kuinka olla,
miten murheensa kokisi.
-
Istui siinä nuori Väinö,
menetystänsä surien,
kuivin silmin, kyynelittä,
katsoi kauaksi, vapisten.
-
Hyppää siitä seisomahan,
vihan vimmoissaan muristen.
Ottaa kainon kantelensa,
lyö sen pirstoiksi kiroten,
katsoo kohti taivahia,
nostaa nyrkkinsä nyreän:
-
- Sulle kaikkeni kokosin,
kauneutta paljon annoin,
koitin kanteleen sävelin,
antaa muille muistamista!
Mitä palkaksi minulle?
Riistit multa rakkaimpani.
Olet julmettu Jumala,
Ukko Suuri kaikkivoipa.
Miksi raastoit kumppanini,
miksi rakkaani teloitit?
Oisit mulle lennättänyt
julman nuolen rintahani,
pannut pirstaksi pahaisen
miekkosen näin mielettömän.
Enää koskaan en yritä
saada naista rinnalleni,
tästä harmaaksi hajoan,
ukkeliksi kohta koidun!

Eipä kantele helissyt,
kuulunut ei vieno soitto,
tuollä Väinölän ahoilla,
peratuilla pelloillansa.
-
Väinö murhettaan murehti,
tuska tunki paidan alle,
päässään hopeiset hiukset,
parta vielä harmajampi.
-
Ukko katsoi Väinön mieltä,
oli toivoton tilanne.
Apeana valvoo miesi,
suuri soittaja surussa.
Eipä kasva kaunis vilja,
korsi korskea ylene,
viljavilla vainioilla,
noilla Väinölän ahoilla.
-
Kuluu päivät, vierii viikot,
kuutkin vuosiksi venyvät,
vielä valvoo valju Väinö,
murhe mielessä mukana.

Ukko Suuri kaikkivoipa,
antoi voimia vähäsen,
pani Väinön etsimähän,
siementä hyvän elämän.
-
Nousi Väinö vuoteeltansa,
olkipatjalta yleni.
Aika tehnyt tehtävänsä,
nuoruus kaikonnut kehosta.
-
Lähti tuosta kulkemahan,
etsi tietäjää totista,
jolta saisi pullollisen,
juomaa tuhtia tulista,
joka poistaa murhemielen,
surun saattavi mäkehen.


keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 6.

UKKO, JULMETTU JUMALA

Katsoi Impi ihmetellen
luonnon näytelmää jaloa,
nousi liekit hulmahdellen,
aivan taivasta tavoitti,
synkät pilvet painavina,
luonnon näytelmän ohitti.

Lumottuna neito seisoi,
jalat paikoillaan pysyivät,
tahto toivoi, järki käski,
vaan ei liikkunut kohalta,
tuomittu on neito nuori,
uhrin on ottava Jumala.

Ukko Suurin on Jumala,
kaiken maisen hallitsija,
katsoi ylle maan haluten,
uhrin vahvan neitokaisen,
että säilyisi säröttä,
kunnioitus korkeimmalle.

Ukko huomasi upean,
kauniin naisen kalliolla:
- Tuopa lieneekin sopiva,
uhri siitä varmuudesta
että muistaapi jokainen
maailmassa taivaltava,
että peljätä pitääpi,
Jumalaansa kunniottain!

Ukko kultaisen vasaman,
jouseen juoheaan sioitti,
tarkkaan tähtäsi täkynsä
osumahan syömeen neidon.
Jopa jännittyi jämäkkä
hopeainen jousenkaari,
lähti kultainen vasama,
matkalle surulliselle.

Aavisti jo neito nuori,
mikä kohtalo tulossa,
kyynel vierii poskellensa
huulet hehkuvat sanovat:
- Oi, mun ainut rakkaimpani,
oma kultani suloinen,
tiedän nyt on lähdön aika,
eronhetkeni lähellä.
Oi, kun oisin mielelläni,
sinun kanssasi elänyt,
lapsikatraan kasvattanut,
rakastanut vain sinua.
Mutta loppuni on tullut,
elo päättyvi minulta.
Poikasi mun rinnan alla
lähtee kanssani sinulta,
Tämä kurja kohtaloni,
näin on onneton osani.

Ukko antaa nuolen hurjan,
lävistää hyvän sydämen,
salamana turmelevi
rinnan valkean, verevän.
Taipuu kuoloon kaunis kaula,
varsi sortuvi solakka.

Neidon sielu siivet saapi,
lentää pääskynä aholle,
missä Väinö soitteleepi
sulo kieliä hyväillen.
Kuulee linnun laulelua,
saapi selville sanoman.
Viime viestin rakkaimmalta,
kolkon kuoleman sanoman.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 5.

Kuului Väinön hieno soitto,
Impi metsähän vaelsi,
kuuli metsän kuiskehia,
tutki luontoa läheltä.

Tuolla juoksi muurahainen,
täällä kylmä kyy sihahti,
linnut lauloi, metsä tuoksui,
tuuli hellien hyväili.
Unohti jo nuori nainen,
ehtoon joutuvan eholle.

Katsoi Impi ympärille,
kurkki taivahan lakea,
pilvet synkät, tuskantummat,
peitti auringon heleän,
kumu kuului kaukaisena,
oli ukkonen tulossa.

Tuulen henget, herhiläiset
nosti lietsonsa lehosta,
tohautteli torveansa,
vireen virkeän viritti,
taipui latvat jättikuusten,
ikihongatkin humisi,
ootti luonto vaienneena,
suurta vierasta kylähän.

Otti tuuli tuimemmasti,
oksan lennätti lepästä,
repi kuorta norjan koivun,
nyppi oksia katajan,
oli julma Luojan ilma,
myrsky kauhea tulossa.

Säikähti jo nuori nainen,
mistä suojansa hakisi,
eipä luolaa tiedossansa,
turvaa tuskansa sisällä.

Nyt jo halkoi taivaan kantta
tulipyrstöinen vasama,
suuren pauhun saattamana,
kohteeseensa jo satutti,
räiskähtäen lastut lensi,
ikihongasta holahti,
tulta otti tervasroso,
soihtuna metsässä palavi.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 4.

JÄNNITTYI JO JÄYKKÄ JOUSI

Lumottuna neito katsoi,
tuota soittajan komeutta,
vahvat kourat hellitteli
kieliä kanteleen hyväillen,
taikasoinnut kiehtovina,
Impin sielua tavoitti,
kyynel nousi silmihinsä,
varsi tunteista vapisi.

Sormet sousi kanteleella
jalka tahtia tapaili,
silmät leiskui liekehtien,
veri poskia punasi.
Soitti Väinö sorjimmalle,
ihanalle impyelle,
soitti kaipuunsa karuimman,
ikävänsä suunnattoman .

Viimein loppui kaunis soitto,
Väinö kättänsä ojensi,
hyväili jo neidon hiusta,
tukkaa kultaista kokeili!
Onko moinen, totta vainen,
vaiko kangastus korea
Väinön silmiin singautettu,
noussut houreena nevasta.

Tunsi koura silkkitukan,
silmä tarkasti sanovi,
kaunis on tuo neitokainen,
kylän tyttöjä parempi,
kuni kaunis keijukainen,
ilta usvainen kedolla.
Koitti rinnan kumpareita,
katsoi kaulan kauneutta,
huulet huulia hamusi,
kieli sattui kielen päälle,
nenä, toiselle tapasi.

Tunsi Väinö kyljissänsä,
poltteen kuumaksi tulevan,
jännittyi jo jäykkä jousi,
oli vankkana vasama,
nyt on tullut aika lemmen,
tunteen kuumana palavan.

Tuuli puhkui puistikossa,
vedet koskissa kohisi,
rakasteli nuori Väinö,
Impi vastasi ilolla,
varret notkeat halusi
kokea tuon ihmeellisen,
suuren tunteen tuiverruksen,
ihmeen kauneimman kokea.
Nousi vuoksi, laski luode,
yö jo synkkyyden sysäsi,
ensilemmen leiskunnassa,
nuoret kahden vain olivat,
eipä kenkään katsomassa.

Jopa lausui Väinö viimein,
sanoi sattuvan sanansa:

- Oi mun kaunis kultatukka,
armas Impeni, unelma,
tulethan mun vierelleni,
vaimoksi ja kumppaniksi,
elon kuohuihin kovihin,
arjen tuimiin taisteluihin.
Vahvat yhdessä olemme,
voimat riittää vaikeuksissa.

Impi päätään kallisteli,
katsoi Väinöä sulosti,
sanoi sitten kiusoitellen,
leikki mielellä sipisi:

- Eihän rikkautta minulla,
köyhän miehen tyttärellä,
muutenkin olen mitätön,
korven tyttö oppimaton.

- Nyt et turhia puhele,
itseäsi soimaele,
kovin mulle oot sopiva,
Väinölähän tarkoitettu.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 3.

Siellä Väinölän ahoilla,
lakeuksilla laatuisilla,
viljavainion perällä,
suuren männyn katvehessa
Väinö kannelta kutitti
hellin sormin näppäeli,
vakipaikalla hyvällä,
sammaleisen kannon päällä.

Kaikki soitellen sujuikin,
musiikilta multa tuoksui.
Nousi heinä heilumatta,
rukiit kasvoi kylvämättä,
kaurat röyhylle rupesi,
vehnät versoi vetreästi
ohran siikaset sikisi,
isännän vain soitellessa,
pelin suoltaissa säveltä.

Olipa kevät heleä,
suven aika suurenmoinen,
Väinö harmikseen havaitsi,
tilallansa puutteen suuren:
-Vaikea on poikamiehen ,
saada siistit siivottua,
saunaan löylyt löydettyä,
aivan mahdoton makoilu,
ilman kyljen lämmikettä.

Eipä tohdi Väinö tuosta,
lähdä naimahan kylille,
outoja on naiset aivan,
neidot kauhistaa kovasti,
kuinka heitä hehkuttaisi,
kuinka noita houkuttaisi,
tuohon vierelle, varalle
vanhuus vuotten saapuessa.

Otti Väinö kanteleensa,
viisikielisen viritti,
soitti kauniimmin kuin ennen.

Rakkautta sävel helisi,
tunne nousi kielten päälle
siitä korkeelle kohosi,
tarttui tuulen sormenpäihin,
pilviharsoihin hamusi,
kiisi soinnut sotkan lailla,
tuonne Karjalan kujille,
kierteli ja kaarratteli,
naiset varmimmin satutti.

Kaunis Impi karjalassa,
neito nuori ja sorea,
istui keinun vierustalla,

Päätä koivuhun nojasi,
tukka hehkui kullan lailla,
povi kaarena kuvastui,
silmät hohti tähtösinä,
huulet hurmaten hymysi.

Kuuli Impi vienon soinnun,
sävel sielussa värisi,
sydän hakkas hurjemmasti,
jalat polkua tavoitti
joka johtaa joutuisasti,
luokse hempeän helinän,
joka ei oo maasta tästä
vaan on taivaissa taottu,
sieltä tänne lennätetty,
ilon tuojaksi jokaisen,
ikävyyden lääkkeheksi.

Impi kulki metsät lauloi,
kauniisti kalliot kumisi.
Lähti Väinön kanteleesta,
yhä sievemmät sävelet,
ihastuen Impi astui,
tuli Väinölän aholle,
tuli luokse Väinön nuoren
aivan soittajan solalle.

Näki Väinö neidon nuoren,
jopa sielussa värähti,
silmät katsoi, soitto sousi
aivan uusille vesille.
Eipä ennen kuultu moista,
eikä myöhemmin osattu.
Paukkui taivas, kuohui kosket,
iski räiskyen salama,
rakastunut Väinö soitti,
Impille sielunsa sanoman.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 2.

Toki sentään Väinölläkin
omat rakkaustarinat
niistä kerron joutessani
ajan vietteeksi viritän.
**********

Jälleen soitti nuori Väinö,
kanneltansa kaiutteli,
repi sirmakat sävelet,
sormillansa vempeleestä,
tuosta parhaasta pelistä,
kanteleesta kauneimmasta.

Kielet hienosti helisi,
kaikui kauaksi kuruihin,
nousi tuolla tuntureihin,
Lapin suurille saloille,
siintäville selkosille,
järvenaalloille aleni.
Jängän juuria ravisti,
Pohjan pirttiin piilotteli.
Kääntyi korvahan emännän,
laihan Louhi lappalaisen.

Kuuli soiton tuon sorean,
sävel tuntui sielussansa,
kielet herkimmät värähti,
sydämessään sytkähteli,
johan kuumensi kuvetta,
sävähdytti sääriänsä,
mielen myllersi sekaisin
vei se rauhan mennessänsä.

- Mistä soitto tuo tulevi,
sävel kumma kaikuilevi,
ei näy soittajaa salolla,
kauempaakaan katsellessa.
Onko soittaja lumottu,
metsän peittoon piilotettu?

Louhi lehtohon menevi,
katsoi kaikki koivun juuret,
koitti kuunnella helinän,
joka soi vain kauniimmasti.
Meni kuusikkoon kujeillen,
männikköhön rallatellen:
- Täällä soittajan tavoitan,
joko täyttyy toiveheni?

Soitto kuuluu vain kovemmin,
meni Louhi kallioille,
karuihin kävi kuruihin,
tavoitteli tunturinkin,
soitto kuuluvi kovana,
soittaja vain siimeksessä.

Kulki kauemmas kotoa,
tuli muihin maisemihin,
eksyi vieraille poluille,
veräjille vennommille.
Ei vaan kannelta kajasta,
vaikka kuului kaunis soitto.

Louhi Pohjolan emäntä,
kovin kolkko kasvoiltansa,
takkuiset, mustat hiukset,
koukku nokka naamassansa,
vartalo ihan latuska,
mietti tuota tuikeana,
josko harhaa vain olisi,
ääni kaunis korvissansa.

Tuli Väinölän ahoille,
vainioille viljaville.

Väinö soitti hurmiossa,
tuuli lainasi sävelen,
kuljetti sen muille maille,
vei ne vieraille vesille
oudommille maisemille,
missä kaikki kummasteli,
tuota soittoa suloista.

Louhi katsoi ja kysyvi:
- Mik´ on mies tää virtuoosi,
kuka soittaja etevä,
sinut tahdon itselleni,
Pohjan kolkkoihin oloihin,
urokseksi perheeseeni,
sinne lasteni isäksi,
suuren katraan huoltajaksi.

Silloin soitanta lopahti,
häipyi soinnut soutamasta,
seutu hiljeni samalla,
mietti Väinö vastausta.

- Minä sullekko tulisin,
naisen vanhan vierustalle,
siihen paikalle pahalle,
voimanaisen nappulaksi.
Vanhaa naista en halua,
pahentamaan päiviäni,
tahdon nuoren ja sorean,
ilon tuojaksi tupahan.

- Kuluu aika, kaikki kauneus
häipyy tyhjäksi hajoten.
Taakka kauneus kantajalle,
tunteet turhat on pahasta.
Mutta rikkaus on parasta,
sitä sulle tarjoaisin.

- Enhän rikkautta halua,
toki tuota itselläkin,
ei se tyydytä minua,
rikkauteni kanteleessa.
Siitä saan minä iloni,
sillä hoidan murheitani.

Vihastuvi tuosta Louhi,
taikatemppuja yritti,
tahtoi murtaa kanteleenkin,
kielet katkaista karusti.

Vaan ei pysty taika tuohon,
Väinö sointuja sohaisi,
jopas häipyi vanha nainen,
Louhi Pohjolaan katosi.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

VÄINÖ 1.

Se on nuori Väinämöinen
kovin nuori ja komea,
leuassa vain haivenia,
tukka tuuhea, kihara,
hartiat kuin puhvelilla,
varsi notkea, solakka,
notkea kuin nuori vitsa,
tahi kuin jänis aholla,
sekä kauris kuusikossa.

Istui tuossa tuumiskellen
josko naisihin menisi,
vaiko jälleen soittelisi
kultakannelta sulosti.

Ajatteli, aprikoitsi,
tuumaeli, puntaroitsi,
mikä tuntuisi hyvältä,
mikä mieltä miellyttäisi.
Mikä tuntuisi tutulta,
iltaan sangen suopealta.

Otti kanteleen kätehen
soittokeinon polvillensa,
kieltä näppäisi vähäsen,
sormellansa sytkäytti,
jopa kantele helähti,
soinnut sievät singahteli,
kevät iltassa isoten
mahtavaksi soitannaksi

Väinö soinnutti sulosti,
huusi kielet kiljahtellen,
soinnut suurille saloille,
metsälammen lainehille,
korpikuusille kovana,
hellemmin kai haapasille,
taivaanlinnuille somasti,
kukkasille kummemmasti,
kiersi soitanta sorea,
kaikkialle kaikuellen.

Eipä naisia näkynyt,
tyttäriä törmäelly,
kevät kauniisti hymysi,
tuolle soiton mestarille,
laulajalle niin hyvälle,
maestrolle mahtavalle.
- Jääköön naiset koettamatta,
erotiikka hoitamatta,
kannel kummempi sylissä,
sorjempi kuin nuori nainen.

Mitä naisella tekisin,
kumppanilla kummoisella,
viemään miettehet minulta
vangitsemaan vapauttani.
Kyllä kantele parempi,
kumppaniksi kelvollinen,
taipuu tahtooni takuulla,
lainkaan vastaan laittamatta.

Soitti Väinö kyltymättä,
kanneltansa kaiutteli,
hiljaa kuunteli käköset,
oli vaiti laululinnut,
loppui metsässä kohina,
hiljentyi myös virranvoima.

Meni vuosia monia,
kului vuosikymmeniä,
soitti Väinö kanneltansa ,
joka päivä pääksytysten,
kaikki vuodet vuorollansa,
kunnes viimeinkin havaitsi,
ukko vanha harmaantunut,
köyryselkäinen höperö:
- Soitin norjan nuoruuteni,
käytin kehnosti kevääni,
soitin pitkät kuulaat illat,
kesäpäivätkin peräti,
nyt on syksy saapumassa,
talvi tuiskuinen tulossa.
Jäivät kaikki kuulematta,
naiset kauniit koittamatta,
olen joutava jukuri,
turhaan tänne synnytetty.
Tähän kuolevi sukuni,
näin nyt loppuu lauleloni,
ehkä kuitenkin elävät,
koko kansan muistelmissa

torstai 10. maaliskuuta 2016

LORUT


1.
Kuu kirkas taivaalla mollottaa
lumiukko pihalla tollottaa.
Pakkanen nurkassa paukahtelee
ja taivaalta lumia lentelee.
2.
Oli pieni sarviKuono
sillä kunto oli huono,
jaksanut ei taivaltaa
poikki suurta Saharaa,
Hiekassa on Kuonon sarvi
taivaalla korppien parvi.
3.
Pieni poika hekotti
lelut kaikki sekotti.
Viskoi kaikki leikkikalut
meni muiden leikkihalut.
4.
Oli kerran musta kissa
joka kieri puuterissa.
Tuli turkki tuoksuvaksi
kissa aivan ihanaksi.
5.
Kissankellot kilisi
pienet jalat vilisi
kukat sinisinä hohti
katsoi aurinkoa kohti.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

TOLLOUKSIA

1.
Kameli kävellä kopsutteli,
perässä tuli sisko ja veli,
Saharassa on hellettä kyllä,
siksi ei paitaa kamelin yllä.
2.
Viidakon Leijona yössä hiipi,
apina korkeella puussa kiipi,
silloin Leijona huomasi sen,
ja tervehti sitä karjaisten.
3.
Pikkulintu lauloi niitä ja näitä,
perunankuoria ja silakanpäitä,
niistä se lauleli aamuun asti,
kun laulatti sitä kamalasti.
4.
Robotilla nivelissä oli jotain vikaa,
lääkärille tallustelikin se tuotapikaa,
pudonnut on rasvanippa,
rasvaa enää joku tippa,
pelkkä romu on,
robotti onneton.
5
Pienempi auto piipitteli,
suuri kuormuri puhkui,
pieni aoto liukasteli,
suuri kuormuri uhkui:
- Tuommonen rääpäle syrjään siitä,
kärsivällisyys ei minulla riitä!

tiistai 8. maaliskuuta 2016

LORUT

Katsokaapa noita-akkaa
taikasauvan ilmaan nakkaa
heti siihen eikös juu
musta kissa ilmaantuu.
***
Kissaherra Ketkula
oli aika vetkula
viitsinyt ei naamaa pestä
peiliin katsoa ei kestä.
***
Naamaansa kun kissa pesi
vieraitakin saapui heti
kissa kyllä tietää sen
ei saa olla likainen.
***
Heissulihei ja hiirakkaa
eilen maisteltiin piirakkaa
makeaa oli ja suolaista
pakko olikin nuolaista.
***
Pimpeli pompeli pom pom pom
missä ne kaverit on on on
onko ne jätskiä syomässä
vai pihalla palloa lyömässä.
***
Kurkistelin nurkan taa
joko sinne tulla saa
yhdestoista hetki ois
piilosta jo tulla pois.
***
Kolin kolin kalkkaa kiskot
junassa nyt veljet siskot
matka tehdään Onnensaareen
juna törmää sateenkaareen

maanantai 7. maaliskuuta 2016

LORUT


1
Kukaan ei huomannut
keltaista lasta
että ois kieltänyt
istumasta.
2
Mukkelis makkelis mollukkaa
missähän lienet ollukkaa
etsin sinua kaikkialta
lattianraosta, ikkunalta,
jostakin siihen tupsahti
lapsonen syliin nukahti.
3.
Jalka lapsen lipsahteli
oli kovin jäinen keli
nurin meni, hiukan koski,
vähän punoitteli poski.
4.
Auto ajaa surrurrur
karhu muriseepi mur
tuossa susi ulvomassa,
kotikoira haukkumassa
tuossa lammas sanoo mää
kuulet possun röhkintää.
5.
Pilleri palleri ponpon pon
missä niitä lapsia on on on
pussissa mulla on herkut muut
mistä nyt löytyy herkkusuut.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

HÖPINÄT

Apinalla puussa
omena on suussa,
Omena se oli herkku,
tahtoi sitä myöskin serkku.
2.
Olipa se kapina
kun suuttui pikku apina
banaanin se nakkasi
sitten laukut pakkasi.
3.
Hiirellä hellalla kiehui muusi,
pöydän ääressä lapsia kuusi,
kuorossa huutavat ruokaa,
väsynyt äiti huokaa.
4.
Kilinää ja kolinaa,
jostain kuuluu volinaa,
kuka onkaan piinassa,
se pieni hiiri Kiinassa.
5.
Kissalla viikset värähteli,
lattia hiukan tärähteli,
Herkko-Hiiri kun ohi kulki,
pelosta kissa silmät sulki.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

LORUT


1
Juu, juu, jussukka,
onko sulla pussukka,
jossa oisi rusinaa,
monen monta tusinaa.
2
Hahhahhaa, huhhuhhuu,
naama jo mulla paleltuu,
mennään sisälle eikös juu,
posket lämmössä punertuu.
3
Rotalla on - ihan totta,
sängyn alla pikku potta,
siistiähän pitää olla.
myöskin rotan asunnolla.
4
Nyt on heleä helle hei,
nyt ei palella yhtään ei,
paita pois ja uimaan vaan,
eipä kuumenna ollenkaan.
5.
Kirpun koti koiranturkki,
joskus salaa sieltä kurkki,
Eihän lipsu jalat alta,
tuntuisi se kamalalta.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

LORUT


1.
Kepillä kolkutti
kolkko muori,
eipä tuo ollut
aivan nuori
Köyryssä selkä ja
ryppynen naama
Lisäksi äänteli
aivan kuin laama.
2.
Pelle pupu iloinen
melkein viisikiloinen,
huvikseen se loikki
pihanurmen poikki.
3.
Haurastuu jo järven jää
täällä aivan ikävää
Jospa lähdetäisiin pois
hukkua ei silloin vois.
4,
Suutarilla temput omat
naskali ja äimät somat,
niillä kun se pistelee
joutuu tosi pinteeseen.
5.
Ooppa vaiti ja ollakkaa
täällä ei saisi tollottaa
Otappa silmäsi näppiin
niin etpä joudu häppiin.

torstai 3. maaliskuuta 2016

LORUJA

Loru kiirii pitkin maita
tie on pitkä mutta kaita
suunta kun on varma vakaa
murheet myöskin ilot jakaa.
2
Pieni tyttö kultatukka
pehmeä on posken nukka
silmät tähtösinä loistaa
huonontuulen kauas poistaa.
3.
Hyväämieltä kaupasta ei ostaa voine kyllä
ostettuna eipä varmaan nautinnoksi yllä
Hyvämieli kasvaakin pienistä asioista
se löytyy jostain sielusta pienistä lokeroista.
4.
Hymyhuulet sinulla on aina niitä käytä
murheisille kavereille iloasi näytä
Ilo murheiselle on lääkettä parasta
kas murehtien ilonhetket eivät sarasta.
5.
Ilonpussi aukaise ja päästä ilo lentään
huumoria iloa kait lienee vielä sentään
Kun röhönaurunsiemeniä kylvää ahkerasti
kun kuuntelet niin hohotus kuuluu jo sulle asti!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

SKETSI17

SOSIJAALISTA

( Liisa tulee touhukkaana sisälle, Heikki makoilee sohvassa)

LIISA:
- Huhhuh! Jopas oli märkä ilima. Ihan takki kastu läpi.
HEIKKI:
- Mitä sitä joka päevä pittää vouhottaa kylillä... Akka on, vaen ei etes saa syyväkseen. Näläkään tässä kuolee.
LIISA:
- No joko taas? Ei mulla oo ollu kapusta völökissä. Oesit keittäny semmosen sopan, että oes ähky lähteny. Ja pittää sitä olla sen verran sosijaallinen, että naapurissa käväsee.
HEIKKI:
- Ja vielä! Mitähän lisäksi? Juoruamisreissuja ne on. Toesista akkoesta juorutaan ja päevitellään. Oonpa tuon kuullu.
LIISA:
- Etkö tuota ite sitte juoruva. Ukot ne vasta onki eteviä. Pilikataan ja mahtaellaan sitä joka ei oo paekalla.
HEIKKI:
- Ei piä paekkaasa! Asijassa pysytään ja vankasti. Jos jotaki kuullaa erikoesta, ei sitä heti mennä toeseen paekkaan huutelemmaan.
LIISA:
- Tekisippä mieli sanuva, vaen en kehtaa alakaa riiteleen.
HEIKKI:
- Kuka tässon riijelly? Mielipitteesä saa sanuva vappaassa maassa.
LIISA:
- Vaen et sinä usko mitä minä kuulin tuolla Kinkamassa! Ei sitä kyllä siitäkää uskosi!
HEIKKI:
- Mistä se nyt höpisee? Kenestä ei uskos?
LIISA:
- No siitä sun kaverista. Julukusen Penasta.Vaen ethän sinä halua kuulla.
HEIKKI:
- Pena on tolokun mies, ei sorru höpöhommiin!
LIISA:
- Niihän sitä luulis, vaen olipa jääny rysän päältä nalakkiin. Vaen empä kerro kun sinä et tunnu olevan kiinnostunu!
HEIKKI:
- Voeshan tuon sanua, kun ensin ravottellee. Seon akkojen tapa härnätä.
LIISA:
- Minä mittää oo härnänny. Ite pääsit sanomasta, että seon juoruamista.
HEIKKI:( Hypähtää istualleen)
- Pitikö tuon pikku asian takia lähtijä käömään Kinkamassa. Voes tuon nyt kertua.
LIISA: (nauraa)
- Johan se alako uteliaisuus herätä! Mitä annat jos kerron?
HEIKKI:
- Selekään minä tuommosta värkkiä annan. Oes kun ihimiset, eikä ku ilikikuriset kakarat. Vaen olokoon. Se mittää oo!
LIISA:
- Julukusen Pena on pukannu tiineeksi sen vaijaataetosen Rutakaesen Mimmin. Hävitön, akanmies ja vielä vaijaaälystä. Linnaan se Pena joutuu. Kyllä se joutaaki tuommonen sika!
HEIKKI:
- Taetaa olla akkojen keheruupuhheita. Ensin pitäs varmistaa onko asija totta. Olikko jalakaa pitämässä kun homma alulle pantiin? Ja jos on totta niin sehän on sosijaalista kanssakäömista. Ei siitä kannata sivullisten huolehtija.
LIISA:
- Te ukot että sitte tajua mittää. Heti keksitään kaeken maaliman varmistuksija. Paremmin kae ne kylällä tietää mitä sinä! Minnen kerro sulle ikinä mittää.
HEIKKI: - Vaen sehän tuo passaa. Eläkä ees ravottele.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

LORUT


Tissin tassin taivasteli
vanha Ukko aivasteli
Akka ihmetteli tuota
päästä oli silmät puota.
Kumpikin jo tuosta suuttui,
kun Ukon suusta hampaat puuttui.
2.
Tyttö meni tietä myöten
käveli ja juoksi,
Hyvää tuulta takaa ajoi,
kiukkuisuuden vuoksi.
Hyväntuulen saavutti
sen laittoi huulilleen.
Näin pieni tyttö antoi
lähtöpassit huonolle tuulelleen.
3.
Sammakko se loikkasi
kavereitaan moikkasi.
Kiire oli aikamoinen
perässä kun tuli toinen.
Lammessa nyt koko suku
suuri Sakujen on luku.
4.
Koira juoksee jee jee jee.
tassuja sen palelee,
sukat sille pitää laittaa
eipä pakkasista haittaa,
lämpöisinä pysyy tassut
vaikka sukat ovat hassut.
5.
Kello käydä tikittää
mennyt aika taakse jää,
Edessä on vielä monta
tuntia niin vallatonta.
Kello jaksaa tikittää,
viisareita kierrättää.