KAUNIS-

ANNELI.
Annelilla oli suuri huoli päällä ja iso takki, kun hän mennä viuhtoi kadulla . Sillä oli tänään mennyt kaikki päin helvettiä. Äijä oli ollut sille aamulla vittumainen. Mikään ei ollut kelvannut , vaikka kaikensa se oli yrittänyt. - Voi vittu, tätä elämää, tätäkö tämä on? Ukon passuuta ja pentujen kurahousujen pesemistä, Ainaista rahapulaa ja sitkeää arkea. Ja juopon patjana oloa. Voi helvetti!
Anneli hiljensi vauhtia hienostokaupan näyteikkunan kohdalla ja vilkaisi nukkavierua takkiaan, joka oli joskus ollut jonkun hienommankin naisen päällä. Pelastusarmeijan kirppikseltä. Halvalla, halvalle. Vuosia siitäkin, se ajatteli.
Varpaat pilkisteli sen rikkikuluneista lenkkareista ja mahassa tuntui tyhjyys. - Jumaliste, jos ei olisi pentuja, nostaisin kyllä kytkintä. Onko minun pakko jaksaa? Jokainen päivä tuskaisia muistoja, kuin vierivä lumipallo, tuska kasvaa sisällä. Kylmänä, kaiken lamauttavana.
Sen ajatukset palasivat, aamuun. Äijä oli ollut taas juomamatkoillaan ja palannut aamulla kun oli jo työhön lähdön aika. Ukko oli tullut, nyrkki kovana ja vaatimuksia täynnä. Annelin kasvoissa vihlaisi siitä kohtaa, johon nyrkki oli sattunut. Pakko oli voiman ja nyrkin edessä taipua . Annettava oli , vaikka nainen hänen sisällään huusi kuolemantuskaa. Ja sen viha kasvoi miehiä kohtaan.
Anneli pyörähti kohden näyteikkunaa ja katsoi kuvajaistaan. Ruudusta katsoi, hapsottavan tukan ja taakse sidotun huivin alta, toispuoleiseksi pöhöttyneet kasvot. - Voi helvetti, tuoko on se Kaunis Anneli, jota kaikki pojat koulussa piiritti? Raskas huokaus vapisutti laihaa olemusta.
Kuivaten silmänsä ja vetäen takkiaan tiukemmin ympärilleen se jatkoi matkaansa, väliin kädellään silmiään pyyhkien.
Monta kilometriä käveltyään se tuli työpaikalleen siivoamaan junavaunuja. Loputtomalta tuntuvaa siivousta, yhden vaunun loppuessa kaikki taas alusta. Vain masentuneet ajatukset seuranaan, päivä tuntui iäisyydeltä. kunnes kello aseman seinässä kertoi työpäivän päättyneen.