Oli kirkas, kaunis kesäsää
jota seurasi kuuma yö.
Kun hetkiä noita muistelen,
sydän pomppien rinnassa lyö.
Oli kaikki avvoista ihanaa,
oli taivas sees, oli kaunis maa.
-
Me ootimme päivästä tulevasta
yhä kaunista poutapäivää.
Oli taivas kirkkaan sininen,
ei ainoaa pilven häivää.
Kesätuuli vain leppeä liehakoi,
oli kaikki niin hyvin, kuin olla voi.
-
Mutta sitten iski salama,
oli maailma, synkkä, musta.
Jos katseli, vaikka mihinpäin
missään ei valonkajastusta.
Myrskytuuli löi suoraan kasvoihin
katsoin mustihin pilvimassoihin
-
Myrsky riehui voimiaan tuhlaten,
se heilutti hentoa kukkaa.
Minä aattelin: en kyllä antaa voi
myrkyn tuhota kukka-rukkaa.
Sille paikan tein sopukkaan sydämen,
sitä kuolemaan koskaan päästäis en.
-
Kun myrsky on voimansa tuhlannut,
näen valoa rannalla taivaan.
Valo suureni, pilvet väistyivät
se toi avun tuskaan ja vaivaan.
Kunnes taivas taas täysin on pilvetön
on auringon lämpö taas esteetön.
-
Vaikka myrky voimiaan näyttääkin
sillä on oma tarkoitus varmaan.
Meillä usko rakkauteen vahvistuu
kun valo, kirkastaa päivän harmaan.
Kesänlämmöstä nauttia jälleen saamme,
ja sen ihanuutta, yhdessä jaamme.
--
Tuo kukkamme kuitenkin pysyköön,
tarkkaan salassa, katseilta muiden.
Sitä eivät saa koskaan haavoittaa,
sanat katkerat, vieraitten suiden.
Kukka hentoinen tuoksuu ja iloa antaa,
kun se muistamme hellien rinnassa kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti