MARI--5-

Mari osoitti hänelle taloa, joka oli ostanut hänen kotitilansa maat ja mannut.
- Tuosta tilasta tää oli aikoinaan lohkottukin. Saivat tavallaan takasin. Niillä on kolme tytärtä: Maire, Mirja ja Maria. Mirja oli mun paras kaveri kouluaikana. Se ja sen mies omistaa nykyisin ton tilan.
Simo kuunteli, mutta mitäpä hän siihen kommentoimaan. Vieras paikka, vieraat ihmiset. Hän alkoi tehdä lähtöä.
Vielä vetäessään maasturin ovea kiinni hän varmisti:
- Sä siis aiot jäädä…
- No, kyllä…. Maria jo vähän harmitti miehen sitkeä epäluulo, mutta hän yritti olla näyttämättä sitä.
- Kai sulla on kännykäs virtaa? tarkisti Simo autoa käynnistäessään.
- On, on. Ja eiköpähän sen saa täällä jossain ladattua…meen kylään ja kysyn ensimmäiseksi pistorasiaa… naureskeli Mari ja heilautti kättään miehen nostaessa vähitellen kytkintä.
Mari katseli vähän aikaa maasturin huojuvaa menoa, mutta käänsi pian sille selkänsä ja alkoi tähystellä polun päätä, joka aikoinaan johti jokirantaan.
Mari katseli pensoittunutta peltoplänttiä.....hitsi, tässä ollaan omalla maalla.... Se tunne oli sanoinkuvaamaton. Jo nyt hän tunsi rintansa paisuvan riemusta nuuhkiessaan varhaiskevään aromikkaita tuoksuja. Kaksi hehtaaria osittain villiintynyttä peltoa......voiko heikko naisihminen sen saada milloinkaan tuottamaan? Ainakin jotain omaan suuhun pantavaa, ehkä jotain yrttejä sitten myöhemmin myyntiinkin?
Tänään ei ainakaan kannattanut alkaa mihinkään työhön. Mari aikoi pyhittää loppupäivän pelkkään "tilansa" katseluun.
Asuntovaunussa hän laittoi kaiken paikalleen. Senjälkeen hän teki tukevan voileivän leikaten sen päälle paksun siivun keittokinkkua...... Nyt ei syömisistä pitänyt nuukailla, muuten kävisi urakassa huonosti. Kokoajan rinnassa lauloi sulosävelet hyväämieltä, hän oli nyt omalla maalla.
Vahvat pajupensaitten oksat oli tukkineet vanhan rantaan johtavan polun. Toki Mari vielä polun muisti. Silloin polku oli kulunut paljaaksi runsaasta käytöstä, nyt kaikenlaiset "talventörröttäjät" tukkivat polun täydellisesti. Villiintyneet vattupensaat oli niin sankkoja , että Marin oli hankalaa edetä, mutta sisu ei antanut periksi.
Äkkiä pensaat loppuivat ja Mari oli tummavetisen joen rannassa. Vanha venevalkama näkyi vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Lahonnut , täysin hajonnut veneenraato makasi leppäpuitten katveessa. Marilla lapsuusmuistot tulvahti mieleen..... ne onkiretket isän kanssa ja suuret hauet, joita uisteltiin.....vieläköhän lienee joessa kalaa?