PUTELLI-109.
Raivo ja pettymys riehui Mikon sisällä. Tätä hän oli pelännyt. Hän tiesi tarkalleen isänsä saituuden ja vallanhimon.
Silloin äidin kuoleman jälkeen hän oli hämmästynyt Paavon kertoessa suunnitelmaansa ja luopumista. He olivatkin Katrin kanssa tehneet monenlaisia suunnitelmia ja uudistuksia Putellin kasvamiseksi vieläkin suuremmaksi ökytaloksi.
Nyt suunnitelmilta oli pohja pois. Jäljellä ei mitään - ei niin helvetin mitään. Ison Putellin aikamiespoika joka hyppää isäukon määräämässä tahdissa. Se nyt enää ei sopinut. Ukko oli menettänyt järkensä!!
Mikko muisti jo kauan sitten piilottamansa viinapuullon kalustovajassa. Hämärästi hän muisteli vajannurkassa olevan vanhan arkun jonka salalokeroon hän oli pullon kätkenyt. Vanha merimiesarkku oli kalustovajannurkassa ollut aina, niin kauan kuin Mikko muisti. Mistä se oli hankittu, sitä ei Mikko tiennyt.
Pikkupoikana arkku oli kiinnostanut kovasti. Aivan sattumalta hän oli löytänyt salalokeron. Sinne hän oli lapsena piilottanut aarteitaan.
Itse arkussa oli vanhoja kirjoja ja erikoisia esineitä, niistä Mikko ei tiennyt mitä ne oli, jotain merimiesten tuomia muistoesineitä.
Nyt ei esineet Mikkoa kiinnostanut. Pimeässä käsi hamusi salalokeron salpaa. Se löytyi helpolla ja pullo tuntui kylmältä avoimeen käteen. Toinen käsi tarttui kierrekorkkuun ja narahtaen korkki irtosi. Pullonsuu etsiytyi Mikon huulille ja kylmä, samalla polttava neste valui himokkaaseen suuhun.
Muutaman naukkauksen jälkeen olo parani hiukan. Mikon huulet muotoili kirosanoja ja jalka potkaisi lähellä ollevan kärrynaisaan.
Pieni valonkajo tunkeusi vajanovesta ja silmät alkoi muodostaa esineiden ääriviivoja. Vanhoja työkaluja oli vajan perällä hyvässä järjestyksessä. Putellissa se oli hyvin tärkeää, että kaikki oli paikallaan.
jat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti