MARI.123.

Sitten tilanne oli ohi, melkein yhtä nopeasti kuin kaikki oli käynnistynytkin.
Mari ja Kari palasivat vaunulle. Kari sanoi olevansa peseytymisen
tarpeessa ja lähti alas joelle päin. Mari lupasi keittää kahvit.
Kummankaan ei tullut mieleenkään jatkaa enää juhannuksen viettoa
pikkusaaressa. Sinne oli jäänyt vain kasa tavaroita, jotka ehti
noutamaan seuraavanakin päivänä. He hörppivät kahviaan vaitonaisina.
- Viitsitkö tehdä mulle palveluksen, saisinko aamulla kyydin sairaalaan?
tiedusteli Mari.
- Mikä ettei…
Aamuun oli vielä aikaa. He oikaisivat lepäilemään Marin kapealle
petille. Kahvi oli tehtävänsä tehnyt eikä kumpikaan saanut enää unta
silmään. Marin ajatukset kiersivät yhä onnettomuuspaikalla, mutta
kuitenkin tuntui hyvältä ja rauhoittavalta tuntea Karin käsivarret
ympärillään. Nyt olisi kauheaa olla yksin!
Aika mateli hitaasti, Mari aivan odotti aamua. Kari vaipui uneen, ja
Mari huomasi helpotuksekseen, ettei tämä tällä kertaa kuorsannut.
Marin mielikuvitus venyi suuriin mittasuhteisiin: Mitä jos… Entä
miten…Jos, jos ja jos…
Viimein uni vapautti Marinkin haparoivista mietteistään.
***
Aamulla öinen sade oli kuin muisto vain. Ilma tulvi vastaan raikkaana
Marin avatessa vaunun oven. Aamukahvia odotellessa hän käväisi
peseytymässä rannassa ja puki päälleen puhtaat puuvillahousut ja
lyhythihaisen paitapuseron.
Kari venytteli vielä sängyllä Marin touhutessa aamiaistarvikkeita esille.
- Onkohan mersumies vielä elävienkirjoissa… tuumiskeli Kari vastausta
odottamatta.
- Voi, Kari! Älä edes puhu tuommoisia! puuskahti Mari.
- No …?
- No, emmä tiedä. Tuntuu kauhealta. Se on jotenkin niin … säälittävä… ja
kun ajattelee, mitä kaikkea me ollaan tehty sille…
- Täh? Mitä kaikkee? Mä ymmärsin, että ootte pitäneet sangen mittavat
siivoustalkoot sen kämpillä!!??
- On niin paljon muutakin… Ja onko se kaikki ollut sääliä, raivoa,
inhoa...vai mitä…
- Voimakkaita tunteita ainakin nuo kaikki… summasi Kari.
- Niin… todellakin…