Kasvoi koivua kaksi rannassa lammen,
vaikka olleet ei sukua ylevän tammen.
Tyytyväisiä silti vankkoihin juuriin,
vaikka kuuluneet eivät sukuihin suuriin.
-
Aivan pienenä olivat juurtuneet sinne,
jossa laskeutuu lampeen viettävä rinne.
Aivan lähekkäin siihen turvaksi toisen,
kasvinkumppanin rakkaan, samanmoisen.
-
Aikanaan koivut toisiinsa rakastui,
rakkaus viileni aina kun pakastui.
Toisiaan olivat silti lähellä niin,
melkein aina toisiaan syleiltiin.
-
Kevät heille olikin parhainta aikaa,
mahla virtasi, kokivat lemmen taikaa.
Oksat oksien lomassa lempivät,
oli ihanaa aikaa, olihan kevät.
-
Tuli paljon lapsia ympärille,
oli tilaa pojille, tyttärille.
Toiset kauaksi juuriltaan lähtivät,
kauas syntymäseutunsa jättivät.
-
Nuo kaksi jo vanhaa, mutt` yhäti vaan
he vieläkin toisiaan rakastaa.
Oksasormet koukkuiset tavoittavat
elämänkumppanin sormet vastaavat.
-
Kerran syksyllä, molemmat huomasi sen:
laho vienyt on kummankin sydämen.
He tiesivät pakko on luovuttaa,
kun oman tehtävän täyteen saa.
-
Vielä syleillen kerran viimeisen
jäähyväiset näin toisilleen jättäen.
Myrskytuulessa maahan kaatuvat,
maaksi jälleen paikalleen maatuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti