KUKKA

Vielä peitti peltoja hanki , jää
vielä viimaiset vihurit kulki.
Minä kaipasin kovasti ystävää,
joka ois tuonut tunteensa julki.
Mutta hyiset viimat vain vinkuivat
ja myrkyiset tuulet riehuivat.


Minä katselin pihalle yksinäin,
näin hangesta nousevan kukan.
Minä annoin sen hiljaa isota,
ja nauttia sydänrukan.
Sitä pohjoisen tuulilta suojelin,
sitä kämmenen sujassa lämmitin.


Minun jäätyneen sieluni sulamaan,
oli saanut tuo ihana kukka.
Kevään lempeän tuulen vihdoinkin,
sai tuntea minunkin sydänrukka.
Kukka lämpöä hehkui ja poltti niin,
että luulin tulleeni taivaisiin.


Mutta tuulipa kääntyi pohjoiseen,
se toisi yöllä pakkasen, hallan.
Suuri pelko oli jo sielussain,
silloin saanut jo mahdin ja vallan.
Minä kukkaa suojasin, peittelin.
peloissain sille hyvästiä, heittelin.


Kun aamulla riensin ikkunaan,
näin kukkani lakastuneen.
En olisi saanut milloinkaan,
sitä jättää ja vaipua uneen.
Nyt mä itken kukkani kuolemaa,
niin kaunista en nähdä koskaan saa