Mirja nouti Marille vettä pihakaivosta. Heidän luokseen saapasteli melko
iäkäs mies, joka hieroskeli peukalolla ja etusormella parransänkistä
leukaansa.
- Joopa joo, mitähän se talon isäntä tästä sanoo, kun poissaollessa
akkaväki polttaa perintötalon…?
- Anteeksi nyt vain, mutta palo sai alkunsa salamaniskusta… huomautti
Mari kärsivällisesti.
- On se salama iskeny meillekin, mutta minäpä olinkin niin toimen mies,
jotta sieppasin maton lattiasta ja taputtelin sillä tulta. Siihen
tukahtui, seinäpaperit vain nokeentu ja pirstosi. Vaan sepä oli pikku
laaki. Akkain mieleen ei näemmä tullu tukehuttaa paloa heti alkuunsa…
Mari hyppäsi pystyyn silmät säkenöiden. Ukkeli hypähti paikallaan säpsähtäen.
- Ja helkkari soikoon! huudahti Mari, - Tullaan sitä tänne vielä
neuvomaan ja viisastelemaan! Meneepä siitä nyt kotiinsa katsomaan, ettei
olisi teidänkin kämppä tulen ruokana!
Mirja koetti rauhoitella Maria. Mari siitä viis veisasi, vaan korotti ääntään:
- Taisi tulla suotta hälytettyä palokunta, kun sammutusyksikkö asuu
naapurissa.
- Kylläpä siinä on suupaltti akka, jupisi mies, - Sääliksi käy Paavoa,
kun akan puutteessa käy kuka hyvänsä kaupunkipimu, joka talot ja tavarat
tuhkaksi polttaa…
- Kaupunkipimu, hah! Minä olen tuosta jokivarresta kotoisin! valisti
Mari ja heitti emaliastian pohjalle jääneen vesitilkan päin ukkelin
ruokkoamatonta olemusta.
Mirja salasi esiin pyrkivän hymyn ja tarttui Maria hartioista.
- Nyt sun tarttee päästä lepäämään. Sä olet ihan shokissa…
Ukkeli oli päästä uudelleen vauhtiin väittäen innostuneena, että he
olisivatkin keskenään sukulaisia. Vähemmän tätä näytti harmittavan
pusakan rintamukselle räiskäisty vesiannos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti