Mirja oli noutanut ulkoa kassin, jonka Mari oli raahannut palavasta
talosta. Hän ojensi sen Paavolle ja kertoi, että jotain Mari oli
siepannut mukaansa ja että niiden arvon Paavo itse varmaan parhaiten
tiesi.
Paavon käsi ojentui tarttumaan kassin ripoihin. Hitaasti hän avasi
kassin ja tuijotti sen sisältöä. Kyynelet pusertuivat miehen poskille.
- Voi Mari… minun Marini…
Varoen Paavo istahti vuoteelle ja otti käsiinsä ruskeakantisen
nahkaselkäisen valokuvakansion, jonka paksut kartonkilehdet oli liitetty
toisiinsa mustalla silkkinyörillä. Hän avasi sen ensimmäisen kuvan
kohdalta, jossa mustavalkokuvassa hymyili kihlapari. Miehellä oli
laineille pakotetut etuhiukset ja naisen hiukset oli koottu nutturalle,
kaulassa oli helminauha.
- Minun äitini ja isäni, kuiskasi Paavo Mirjalle selvennykseksi.
- Onpa hienoa, että Mari sai kuvia mukaansa. Joitain asiakirjoja hän kai
myös otti. Valitettavasti ei ehditty sen enempää…
- Tavaraa on maailma pullollaan. Liikaakin on nurkissa rojua. Siihen ei
pidä liikaa kiintyä. Mutta nämä… ne ovat minulle …korvaamattomia.
- Niin. Niitä ei saa enää myöhemmin mistään.
- Minunkin kansioni on täällä, sanoi Paavo ja nosti kassista
raitakantista albumia, -minun koulukuvani ja muut sellaiset…
- Mari kertoi, että häneltä ne ovatkin hävinneet. On se kiva, että
hänkin saa katsella nyt sitten niitä kuitenkin.
- Niin. Minustakin se on mukavaa…
Mari oli jo hiljaa kuunnellut toisten jutustelua silmiään avaamatta.
Tuntui ihanalta maata siinä lämpimissä peitoissa kaiken sen
paniikinomaisen ryntäilyn ja pelon jälkeen. Kun hän oli huomannut Paavon
äänestä, että tämä ei ollut hätäännyksissä, hän itsekin rauhoittui. Palo
lienee saatu hallintaan ja pian päästäisiin korjaamaan heidän kotiaan.
Onneksi kesää oli vielä jäljellä, että kaikki saataisiin varmaan
loppusyksyyn mennessä valmiiksi. Eihän tuli suinkaan kaikkea ollut
turmellut…?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti