RUNOSATUJA

TAIKAMETSÄN TARINOITA 3.
Kirjoittanut Oiva Pennanen

1.VILLE
-
Viidakossa loikoeli,
siellä varjossa makasi
leijona tuo aikamoinen,
Ville Viidakon kuningas,
salomaiden hallitsija,
aron armoton asuja,
metsästäjä metsiköiden.

Ville Viidakon kunigas
torkuskeli heltehessä
pitkän heinikon sisässä,
piikkipensaan katvehessa.
koivet suorana rojotti,
hännäntupsu heilahteli.

Kulki siitä kaikenlaista,
villin viidakon otusta.
Meni Sakke-Sarvikuono
meni Kihveli Kirahvi,
Kalle Kauriin kaunis perhe
isovanhemmat mukana.

Laiskasti vain Ville katsoi,
eipä korviaan kohota,
silmät kiinni kellotteli,
antoi rauhassa ravata
pienten niin kuin suurempien,
kaikkien viidakon eläinten.

2. HERKKO.
-
Kulki hieno Herkko Hiiri,
juhlavaatteissa vaelsi,
yllä hieno harmaa takki,
solmio kaulassa komea,
jaloissansa kiiltokengät,
vitjat vatsalla upeat.

Housut tummaraidalliset,
verkaa varmasti parasta,
silinteri kutreillansa,
keppi kultainen kädessä.
Kyllä kelpas kepsutella,
mennä hienoihin saleihin.

Herkko saapui seuranansa
rouva sutjakka, sorea,
asu kaunis, muodikaskin,
parhaan raatarin tekemä.
Ylpeänä herrasväki
saapui juhlihin jaloihin,

Herkko ryyppäs maljan kaksi,
ryyppäs vielä kolmannenkin,
imi viiniä visusti,
oluttakin suuret määrät,
kohta päässä jo humisi,
humalassa hoiperteli.

Rouva Herkolle tuhahti,
antoi melko läksytyksen,
viinan vaarasta varoitti,
tulijuoman turmiosta.
Herkon juhlista talutti,
peitti miehen peittoihinsa.
Uni lääkettä parasta
lienee varmaan hiirellekin.

3. KONSTA
-
Oli Konsta Kilpikonna
usein mielellä pahalla,
kun ei koivet kopsuttele,
jalat vikkelät vilise.
hidasta on matkan taitto,
kovin verkkaista vaellus.

Kyllä harmitti hitaus,
nolostutti vauhdin puute.
Päätä ei nopeus pakota,
hirvitä ei vauhdin hurma.

Kyynel silmähän kihosi,
nosti harmi kyyneleitä,
ohi toiset kun menivät,
ivasivat kankeutta,
kaikki nauroivät hänelle
verkkaisesti kulkevalle.

Pieni Konsta Kilpikonna,
vaikka parhaansa yritti,
eipä saanut sutjakammin
liikkumahan jalkojansa.
Kilpi mieltäkin kiristi
kova kuori kiukututti.

Mutta kaikilla kamuilla
omat harmit haitalliset,
jokaisella on jotakin,
vaivaa taikka kärsimystä.

Täytyy tyytyä osaansa,
olla niin kuin luonto tahtoi,
olla se mikä pitääkin,
täyttää paikka parhaimmasti.

4. RAPU
Laineet liplatti lipevät,
aallot vienot välkähteli,
rannan hiekalle hulahti
vesi lämmin läikähteli.

Nousi rannalle vedestä,
otus kumma, merkillinen,
kummallisesti eteni,
pyrstöpäällä tunnusteli
onko esteitä edessä,
vastuksia vaanimassa.

Rapu raahautui merestä,
saksiniekka sinnitteli,
yhä kauemmas kapusi,
mihin matka kulkijalla?

Miksi sakset on mukana?

Kangaskaupassa kovasti,
kankaita ja neuloksia,
rapu kauppahan livahti,
kohta sakset suikahteli.

Leikkas kankaita kapeiksi
suikaleiksi saksitteli,
ihan pieneksi punaiset,
vihreet jätti suuremmiksi,
sakset leikkaavat tekivät
kankaat kauniit kappaleiksi.

Jopa kauppias hokasi
oudon vieraan vierellänsä,
otti niskasta napakan,
lujan otteen otsaluusta,
pisti kattilaan katalan,
silppuavan saksiniekan.

Vesi kiehuen kohisi,
rapu kypsyi syötäväksi,
aivan herkuksi, namiksi
atriaksi kauppiaalle.

Lihat saksista lipaisi,
tarkkaan liemet nuoleskeli,
kuoret talletti punaiset,
pisti piiloon panssaritkin.

Teki kuorista kanotin,
paatin parhaan itsellensä,
purjeet pulleat pykäsi,
länsituulen tuttavaksi.

Meni kauppias kalalle,
valaan nosti virvelillä,
kalan kauhean kelasi
pian paattiin pienoisehen.

Syvyyteen pian sukelsi,
kanootti ja saalistaja.
Täytyy päätellä surulla,
saksimestarin tarina.

5.KOTKA
Kotka lensi taivahalla,
siivin valtaisin, väkevin,
aivan vailla seuralaista,
ilman ystävää yritti,
suru särki siivenalla,
huoli pyrstöä puristi.

- Eipä tuttua minulla,
kaverita kintereillä,
yksin liitelen levoton,
korkealla kaarrattelen,
tuntuu toisinaan pahalta
yksin liitää taivahalla.
Voi kun löytyisi minulle,
kumppaniksi kunnollinen,
yksi ystävä läheinen,
vakituinen vierelleni.

Kotka liitelee levoton,
pellon päällä kaartelevi,
huomaa harmajan jäniksen,
heinäpellon pientareella,
poissa silläkin kaverit,
yksin jäänyt ystävistä.

- Joko nyt ystävän yhytän?
saanko toisen kumppaniksi,
jolle kertoisin suruni,
puhelisin murhemielen.
Kanssain riemut hän jakaisi,
hyvittäisi mielet mustat.

Kotka lenteli lähemmäs,
rinnan täyttää tunne uusi:
- Kohta ystävän keralla,
elo tuntuu helpommalta!

Jänis jäykistyy pelosta,
muistaa äidin kieltämiset:
- Turma taivaalta tulevi,
suuren siiven suihkiessa.
Kynnet koukkuiset, kamalat,
kohta niskaan tarttumassa.

Pakoon puikahtaa pupunen,
metsänsuojaan suikahtavi,
sydän rinnassa risana,
paniikiksi kasvaa pelko.

Kotka pellolle putosi,
suuri lintu liihotteli.
Pelto autio, avara,
kaverit on kaikoksissa.

Valkenee totuus tukala:
Ystävyys tulee todeksi,
kummankin näin tahtoessa.
Eipä saada saalistaen,
ystävyyteen kestävyyttä.

6. KARHUT.
Isä-Karhu loikoellen
nojatuolissa uneksi
kesäpäivän paistehesta,
kesän herkuista monista.
Hohhoi, rankka aamulenkki
teki hirmu nälkäiseksi.

Karhu-äiti keittiössä
letut lapsille varasi.
Puolukoita pienoisille,
isukille karpaloita.
Tuoksuvina sieniherkut
hellankulmalla odotti.

Kelkkarinteessä tenavat
laskettelee pitkän päivän,
riemusta remahtelevat,
kajahtelee korpiseutu!
Hökäle pulkalla vetäen
hauskuttaapi pienempiä.

Pökäle Oki-oravan,
pukkaa hankeen rähmällensä,
sitten nauraen lapioi
lumivuoren pienen päälle.
Onneksi pikkuinen Hunaja
Okille tulee avuksi.

Silloin kuuluu äidin ääni:
- Pikkukarhut nyt kotia!
Letut jäähtyy herkulliset,
lopussa on pian hunaja.
Isä nuolee herkutellen
aivan tyhjäksi rasian.

Ryminällä saapuu lapset,
nälkä kipristää masussa.
Pöydän ääreen rynnistävät,
mitä ihmettä näkevät?
Isä-Karhu viimeisiä
hotkii lettuja mahaansa.

Äiti ällistyy kovasti,
kiukku kasvaa valtavaksi,
nyrkki paukahtaa osuen
Isä-Karhun leukaluuhun.
- Ahmit lapsilta, ketale,
letut kaikki herkulliset!

Isä-Nalle nyt nolona
hieroskelee poskeansa.
Lähtee kauaksi salolle
tekoansa miettimähän.
Isä-Karhulta unohtui:
huono loppu ahneudella!

7. VARIKSET
Veera Vaakku, vanharouva,
istui oksalla nolona,
miten saa päivän päätöksehen,
kuinka täyttäisi mahansa?
Kaikki ruoka hangen alla,
jäätyneet ovat sapuskat.

Hilma Hierakka sumusta
lentää siihen vierellensä.
- No, mitäs naapuri nökötät,
totisena tuumiskelet,
eikö eukolla evästä,
onko ruoka varmistettu?

Veera synkkänä ivaten
sanan virkkaa naapurille:
- Nälkä mulla on mahassa,
hiuka hyppii kielen päällä,
eilen näin jäniksen jäljet,
tänään näyttää huonommalta!

Hilma oksalla hypähti,
nauraa Veeran synkeyttä:
- Hihhii, voi sua poloista,
tämmöinen ei tuska liene.
Hätä ulvoo mennessänsä,
ja on kiukusta punainen.
Lähde, naapuri, mukahan,
tiedän paikan herkullisen,
siellä ruokaa on rutosti,
nokkimista mielinmäärin.

Veera vaisusti mutisi:
- Enpä tiedä paikoistasi,
tuskin tunnen tuttujasi,
turmahan minut talutat,
paukkuputken purtavaksi!

Hilma lentohon lehahti,
vielä huutaa jälkehensä:
- Eipä jäljistä jäniksen
riitä sulle syömisiksi.
Tule, liitele perässä,
tiedossa on herkkuhetki.

Veera seuraa verkallensa,
kohta saapuvat pihalle,
siellä paljon syömisiä,
herkkuluitakin hyviä.
Alkavat jo herkutella
koiranruokia himoiten.

Silloin paukahtaa panokset
siihen päättyi herkuttelu!
Kaksi valkoista varista
lehahtavi taivahalle!