RUNO

SATU
Eli muinoin neito kaunis,
ylen sievä, niin sorea
kauniimpi kuin norja koivu,
tahi kukkanen kedolla,
notkeempi kuin nuori vitsa,
taikka pihlaja mäellä.
-
Oli vanhemmat vakavat,
jopa vallan ankaratkin,
neidon vankina pitivät,
nuoren naisen kammiossa,
jossa murheisna makasi,
vuoteellansa vollotteli.
-
Usein mielessään rukoili,
kohtaloaan kauhisteli,
sillä tyrmässä tylyssä
nuoruus hukkaan joutumassa,
- Minut Kohtalo kohota
lentäväksi lintuseksi,
taikka hiireksi alenna,
koloissansa piileväksi,
siellä lieneepi parempi,
kuin on kurja kohtaloni.
Neito mietti ja manasi,
kaltereita ikkunassa,
sekä lukkoja lujia,
estämässä karkaamista.
-
Ovet vahvat on vasiten,
tehty neidon kahleheksi,
ettei kauaksi kotoa,
pakene neito, kaunokainen.
-
Kului vuosia monia,
ajanratas raksutteli,
tiukat vanhemmat, totiset,
paatuivat vain raaemmiksi,
neidon rautoihin panivat,
vahvat kahleet kalkuttivat
raudan ranteisiin panivat,
sekä nilkkain ympärille.
Siellä tyrmässä pahassa.
-
kuihtui neito, kaunokainen,
harmaaksi menivät hiukset,
puna lähti poskiltansa,
loppui loiste silmistänsä,
kuihtui vartensa sorea,
meni selkä käppyrälle,
sammui neitosen elämä,
kaunottaren kasvaminen.
-
Nytpä muistona tytöstä,
kasvaa kaunis pihlajainen,
kertoo synkeitä sanoja,
tarinoita tarjoileepi,
niille joilla lie kykyä,
synkät seikat irroitella,
niistä kertoilla monille,
jotka jaksaa kiinnostua,
noista menneistä ajoista,
kauan sitten ollehista.
-Oiva Pennanen-