Pienehkö keltainen varastohalli, tai paremminkin vaja, oli hiukkasen syrjässä toisista, suurista peltihalleista.
Matti meni edellä hallin seinustaa, kun hän yhtä äkkiä pysähtyi.
- Marko kato! Tuo jätkä on kyllä tapettu... Pölijä, ei siellä vaan tuon levyn alla. Jalat vain näkyy. Ei elävä voi hengittää tuollaisen painon alla.
- Voi jummi, niin onkin. Mitä nyt tehdään?
- Olisipa kännykkä. Vaan eipä ole. Mennäänkö Kytän puheille? Jospa se heittää muutaman kympin.
- Jospa vain annetaan sen olla. Varmaan sen joku löytää.
- Mamis! Alkoiko taas pelottaa? Katsotaanko kuka se on?
- Hullu! Minä en ainakaan katso. Jospa vain nukkuu? Matti lähetään pois.
- Selvä, mennään Kytälle sanomaan, se kyllä tietää mitä tekee.
Silloin kuului poikien takaa vihaisesti:
- Perkeleen kakarat! Mitä täällä norkoilette. Painukaa tiehenne.
- Me olla mitään tehty. Me vain katsellaan kannattaako tulla keräämään kaljapulloja.
- Etsikää muualta. Tuohaatte linssien kanssa ja poltatte koko alueen. Se on ruma roihu jos täällä syttyy! Ennenkin keväällä aina joku polttolasi taskussa. Ja ainapa toisinaan niitä roihuja syttyikin. Alkakaahan patikoida muualle, mies jo leppoisammin sanoi.
- Mennään, mennään! Oltiinkin juuri lähdössä. Eikä meillä mitään polttolaseja ole.
- No, hyvä! Etsikää leikkipaikat muualta...
Tuolla keskustassa on turvallisempaa, mies jo puheli lauhtuneena ja palasi takaisin suurta teollisuushallia kohti.
***
Henkilöstöpäällikkö Ahola oli hyvin peloissaan. Hän oli pelännyt koko sen ajan kun uusi johto oli ilmestynyt liikkeeseen.
Aholaa kohdeltiin aivan ala-arvoisesti varsinkin joka asiaan ehtivien johtajan perseen-nuolijoiden taholta.
Eilinen kokous oli ollut suorastaan sanoinkuvaamaton. Uhkailua ja kiristystä ja painostusta häntä kohtaan ilmeni koko ajan. Kaikki epäonnistumiset, pantiin hänen, Aholan, piikkiin. Sehän ei voinut olla oikein?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti