Vielä peitti peltoja hanki , jää
vielä viimaiset vihurit kulki.
Minä kaipasin kovasti ystävää,
joka ois tuonut tunteensa julki.
Mutta hyiset viimat vain vinkuivat
ja myrkyiset tuulet riehuivat.
-
Minä katselin pihalle yksinäin,
näin hangesta nousevan kukan.
Minä annoin sen hiljaa isota,
ja nauttia sydänrukan.
Sitä pohjoisen tuulilta suojelin,
sitä kämmenen sujassa lämmitin.
-
Minun jäätyneen sieluni sulamaan,
oli saanut tuo ihana kukka.
Kevään lempeän tuulen vihdoinkin,
sai tuntea minunkin sydänrukka.
Kukka lämpöä hehkui ja poltti niin,
että luulin tulleeni taivaisiin.
-
Mutta tuulipa kääntyi pohjoiseen,
se toisi yöllä pakkasen, hallan.
Suuri pelko oli jo sielussain,
silloin saanut jo mahdin ja vallan.
Minä kukkaa suojasin, peittelin.
peloissain sille hyvästiä, heittelin.
-
Kun aamulla riensin ikkunaan,
näin kukkani lakastuneen.
En olisi saanut milloinkaan,
sitä jättää ja vaipua uneen.
Nyt mä itken kukkani kuolemaa,
niin kaunista en nähdä koskaan saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti