KYTTÄ - 109.

Nukuin varmaankin aika herkillä koska heräsin johonkin kahisevaan ääneen.
Olin hetkessä virkeä ja toimintavalmis. Aivan hiljaa nousin pehmeältä alustalta ja katselin vaunun ikkunoista joka suuntaan.
Mitään ei näkynyt!
Kuulin taas äänen, se tuli itse vaunusta.
Ihminen se ei voinut olla koska vaikeaa kai oli niin pieneen tilaan piiloutua.
Olin hiljaa ja odotin. Nyt kuului vaan kaukaisena rälläkän vihlova ääni.
- Rotta perkele, hönkäisin! Näin valkoisen, kesyn rotan kyhjöttävän nurkassa. Sillä kuono kivasti vipelsi, kai se haisteli oliko aihetta pelkoon.
Kai lemmikki oli jäänyt, tai jätetty tahallaan, vaunun asukiksi.
Kello huiteli jo lähellä kahdeksaa. Vilkuilin suurista ikkunoista lähitienoota.
Ei ketään, pakko se oli myöntää. Perkeleen apinat, Tätä olin pelännyt ja odottanut. Olisiko toimittava yksin?
Tarkastelin vieläkin maisemaa kevään sateisessa illankuhjossa.
Vaikka minulla ei ollut poliisin valtuuksia niin tiesin että rosmo rauhoittuu mutkan nähdessään, piteli asetta kuka tahansa.
Menin ovelle josta olin tullut sisään. Avasin sen lukituksesta. Oli kai pieni mahdollisuus että Kiimala muistaisi edes jonkun niistä sinikeijuistaan lähettämään. Edes lopetusvirteen yhtymään.
Suljin mielestäni koko univormusakin. Homma hoituisi kyllä näinkin. Vastaahan Kyttä ainakin kymmentä tavan rosvoa.
Tiesin töissä olevan viisi miestä. Olin monet illat istunut autossa ja merkinnyt kirjaseeni tulijat ja menijät. Niinpä laskin, että yksikin mies voisi yllättämällä hoitaa homman kotiin. Kyttä, vaikka sidotuin silmin.
Hiivin käytävää verstastiloja kohti. Paukku kourassa äänettömästi etenin kohti verstaanovea, välillä kuunnellen.
(jat)