KYTTÄ--99

- Selvä! Selviän kyllä. Kiitoksia paljon!
Helena poistui työpaikalleen. Minä aloitinkin tutkia lokeron sisustaa. Sydämeni lyönnit moukaroivat rintaani. Jännitti.
Vahva urheilukassi oli työnnettynä lokeron perälle. Muuta siellä ei ollutkaan.
Suorastaan vauhkona tartuin kassiin ja avasin vetoketjun.
Siinä olivat Metkun kadonneet rahat. Rahat joita ei virallisesti ollut edes olemassa.
Rahat joista ei muut tienneet kuin Rotta ja Iiro minun lisäksi.
Pikkupiru kuiskutti korvaani: Siinäpä olisi sinulle helppo elämä! Elämä jossakin Väli-merenmaassa. Ilman huolia ja puurtamista.
Minähän tykkäsin, että oli työtä ja touhua. Ei elämä tästä voisi paremmaksi tulla. Olihan jännitystä ja vauhtia.
Jos ne palkkarahat kuitenkin? Kuiskaa piru.
Kiimalan piikki oli auki. Hullu olisin jos omiani hassaisin.
Pieni materialisti kohotti sisälläni rumaa päätään. Otin jopa nipun sileitä viisisatasia. Haistelin ja klerasin rahoja. Siinä oli kassiin survottuna tavaraa jonka vuoksi säälittä tapettiin ja tehtiin järjettömiä tekoja.
Vilu ramahteli hartioissani. Sysäsin nipun takaisin kassiin ja vedin vetoketjun kiinni.
Työnsin kassin taas lokeron perälle. Pistin luukun lukkoon.
Mietin mitähän tekisin avaimen suhteen. Oli liiaksi riskialtista kuljettaa sitä mukana.
- Teillähän pysyy tallessa salaiset asiat?
- Varmasti! Meillä ovat vahvat holvit, jopa tulipalon varalle.
- Jättäisin tämän avaimeni säilytettäväksi. Sitä ei saa luovuttaa kellekään muulle! Ainoastaan minulle ja lupani mukaan poliisille... Virallisesti tätä avainta ei ole edes olemassa.
- Selvä! Tallessa pysyy!! Kiitoksia luottamuksesta. Tervetuloa uudestaan, Helena sanoi.
Latteuksia heitellen, puolin ja toisin, jätin pankin. Vilkaisin kelloa. Aikaa oli vielä toista tuntia Kiimalan tenttiin. Voisin käydä pizzalla. Enempää pohtimatta pyöräytin pizzerian parkkiin.
Huomasin Matin ja Markon notkuvan pizzerian parkkipaikalla:
- Mitäs etsiville kuuluu? Onko nälkä?
- On, mutta eipä ole rahaa! Pojat yhteen ääneen selittää.
- Se käy! Mennään syömään, Kyttä kustantaa.