Taisi ollakin Metkulla pelkkä päähänpinttymä sellainen suhde? Vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Mitäpä kärähtämisestä olisi seurannut? Sitähän ei Metku suvainnut minulle selvittää. Tahtoiko Metku erottaa alaisensa? Kai siihen olisi helpompia ja halvempia konsteja. No, homma sopi minulle, paremman puutteessa.
Olin siis ajelemassa pubiin, toiselle laidalle kaupunkia. Menomatkalla päätin poiketa Metkun upeassa talossa. Nyt tarvittiin rahaa. Persaukisena ei kukaan voi pubissa olla. Jospa johtaja olisi tavattavissa.
Pysäköin Väyrysen kadulle talon eteen. Jo kauempaa olin ihmetellyt, miksi talo oli kuin juhlavalaistuksessa.
Se saikin sisäiset varoituskelloni kilistelemään. Siksipä ajelin autoa vielä eteenpäin, ja pysäköin sivukadulle.
Suuremmin meluamatta, varjoja, rakennuksia hyväksikäyttäen etenin kohti Metkun palatsia.
Ketään ei ollut näkyvillä. Vilkaisin kelloani se näytti tasan 18.00.
Ihmiset olivat kai juuri tulleet koteihinsa työpäivän jälkeen. Nyt sitten valmistautuivat illanviettoon perheitensä parissa, sillä vain sinkut ja hulivilit menisivät torstai-iltana ryyppäämään pubiin.
Talon valossa kylpevä etupuoli saikin minut tarkkaan harkitsemaan liikkeitäni. Ainapa oli joka paikassa silmiä näkemässä.
Siksi kiersin katua talon taakse, josta oli aurattu tie talon takaovelle. Muutenkin lumityöt oli tehty kunnolla. Takapihakin oli lähes lumeton. Tosin paikoitellen oli asfaltin pinnassa jäätä.
Kirosin pakkasta ja saman tien myös Suomen talveakin. Eipä se ollut kovinkaan hohdokasta koittaa tehdä duunia näissä olosuhteissa.
Talvella kyttäys on hanurista toki! Kuitenkin tällä oli puolensa. Enpä olisi kuitenkaan osannut säännöllistä, kellonviisarien mukana, tylsänä pomppimista. Tässä oli oma herransa.
Tulin takaovelle. Siinä edessä oli korotettu kuistiosa. Ikkunat olivat verhoilla peitetyt, mutta ovenlasista näki olohuoneeseen.
Kirkkaasti valaistuun huoneeseen oli perin vaikeaa nähdä. Lasi olikin kuin peili. Siitäkin lasin kuviointi varasti suuren osan.
*** Kurkistin sisälle,
varjostin käsilläni heijastuksia. Silloin hätkähdin. Aivan siinä lähellä ovea, makasi lattialla, mahallaan, itse
johtaja Metku. Punainen verilammikko oli tahrinut suuren alan lattiaa kaljuuntuneen pään ympärillä. Niskassa oli ammottava haava.
Tiesin, että nyt oli tiukka paikka. Tiesinhän kaupungin poliisin katsovan karsaasti minun yksityisyrittäjyyttäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti