RUNO

HEIMO JA HELINÄ
-
Heimo makkoeli sohovalla ettoneella,
uni meinoo silimeen jo uupuneella ,
vuan Helinä tuon arkeen pallaottee,
sotaiänellä korvoosa karijassee:
-
- Voe täötinen sinuahi ukko-raeskoo,
eipä mualimassa lie toesta yhtä laeskoo,
lonkkoo vettee ja turhia huaveiloo,
ja nuita taevaanrantojahi mualaeloo.
-
Vuan se laeskottelu se jiäpihi tähän,
kuulehan kun selostan aevan vähän,
eipä ennee tulekkaa uupumus paetaan,
ku talutan äijän hillasuon laetaan.
-
Kiäntee Heimo kylykee ja murahtaa:
- Helepommalla ne marijat torilta saa,
pistee rahhoo vuan syötiksi,heti nappaa,
ei tarvihe ihtiään suolla tappaa.
-
Vuan sepä ei ollunna Helinän mieleen,
naenen turvaotu voemaan ja terävään kieleen,
Heimon sohovalta pystyyn hän tempasee,
sitte ukkaasit selostaa jetsulleen:
-
- Sitäpä ei kysytä passooko tuuma,
eikä itketä säetä, oli kylymä tae kuuma
hillasuolle me huommenna paenutaan,
siellä sitte hillanmarijoja vaenutaan.
-
Peräkannaa marssii suolle ny pariskunta,
Heimosta hiukan vaekeeta on tuo astunta,
kumisuapas kun hiertee ja poltteloo,
ja muutennii rinnassa vaemaltoo.
-
Männöö Helinä eillä ja marmattoo:
- Tuommosesta äijästä ei mihinkää oo!
Pysykkö sinä ees siellä kantapäellä,
teällä metässä ei huaveissaan sua källäellä.
-
Suon laijassa Heimo viimmen havahtuu,
jo puhumaan aokijjaa hilijanen suu:
- Näen vähijä en ruppee noukkimmaan,
minä kävelen hillakkoon parempaan.
Nouki sinä tässä, ite vähä kahtelen,
jos marikon löyvvän iäneen hihkasen.
-
Tunsi Heimo suot hyvinnii tarkalleen,
oli merkinnyt hillasuot kartalleen
Niimpä suapuuhi sellaseen notkelmaan,
jossa hillaa on aevan keltasenaan.
-
Heimo rahkamättäälle istahtaa,
paestoo aorinko, siihen mies nukahtaa.
Vettee mies siinä unija kotvo aekoo,
kova kuorsaos hyvinnii kauas kaekoo,
sen Helinä tietennii tunnistoo,
ja heti iäntä kohti hän suunnistoo.
-
Suapuu Helinä iärelle nukkuvan miehen,
vuan ei jiä naesen aekomus puolitiehen,
kun hän Heimolle lukkeepi lakia:
- Minkä vuoksi näen ja minkä takia?
-
Niin poemii Heimo ja Helinä kahteloo,
kun mies hikipiässäsä ahertoo,
yhteistyöllä se somasti onnistaa,
kun vaemo olleilee vuan ja mies ponnistaa.
-
Oiva Pennanen