RUNO

SE SILJAN RAKKAUS:

Niimpä Santeri syksyllä vihittiin,
Siljan kanssa avioliittoon.
Ja Santerikin pääsi tosissaan,
niiden onnenkukkien niittoon.
Loisti rakkaus onnea antaen,
Silja kulki jo "hedelmää" kantaen.
-
Lapsi syntyi, oli niin mukavaa,
Santeri aivan pilvissä kulki.
Ja rakkaus kuumaa oli niin ,
sen Santeri sanoi myös julki.
Mutta Siljaa alkoi uuvuttaa,
Santun poikamiestavat suututtaa.
-
Silja yritti Santtua opettaa,
ett´ei enään ole kuin ennen.
Mutta Santtu ei päässyt tavoistaan,
joskus murahti ohimennen.
-Tällä iällä en enää muuttua voi,
lähti mopolla kylille ja kaljaa joi.
-
Silja yksin sai lasta tuudittaa,
Santtu kaljalta tuoksui kun tuli.
Silja joskus mieltänsä osoitti,
sitten Santun pyyntöihin suli.
Toinen lapsikin siinä tilattiin,
perhesopu pahemmin pilattiin.
-
Alkoi Santtua kaikki kiukuttaa,
ulos ajoi usein vaimon ja lapset.
Isänroolin ei Santeri taipunut,
kiukusta vain harveni hapset.
Silja lapsineen talosta muutti pois,
eihän siinä muuta odottaa voi.
-
Nyt on Santtu yksin ja mopokin,
on kaljarahan puutteessa myöty.
Santtu surkeaa tilaansa huokailee,
hän on aivan kynsille lyöty.
-Koskaan en enää naista viereeni ota,
poikamiehellä akan kans´on ainainen sota.

että sellaanen tapaus.
Oiva Pennanen.