RUNO

SANTERI JA SILJA.
(jatkoa)
Oli Santeri viettänyt juhannusyön,
naisen mieluisen kanssa kahden.
Oli yhdessä aikaa vietetty,
koivunalla, siellä rannalla lahden.
Oli järvikin aivan peilityyni,
itikat vähän kiusata koitti.
Mutta rakkaudennälkä, sammumaton,
kesäyön pikkuharmit voitti.
-
Etsi Santeri hiukan hämillään
naisen kättä ja siihen tarttui.
Näin rakkauden ensiaskelet,
tiedot, Santun mielessä karttui .
Kömpelösti, kättä hän puristaa,
sitten verkkaisesti hän tuumaa:
-Mikähän se oekein nyt hiostaa,
ilima vissiin on liian kuumaa?
--
Silja virkkaa naurua äänessään:
-Jospa se on sitä kesäyön huumaa.
Tuo lempi voi joskus kuumentaa.
Silja pilkettä silmissä tuumaa.
Huuliansa hän Santulle tarjoaa,
Santeri tilaisuuteen tarttuu.
Näin rakkauden tiellä vaikealla,
Santerillakin taidot karttuu.
-
Koko junannusyö kun vehdattiin,
se kuitenkin siihen johti.
Santtu Siljoineen mopoa taluttaa,
aamuyöstä kotiaan kohti.
Suukko välillä täytyy tietysti,
rakkauden merkiksi saada.
Sehän onkin heistä niin mukavaa,
ei siitä ollenkaan hennoisi laata.
-
Ja siitä alkoi Santulla,
vaihe uusi elämässään.
Ilman Siljaansa ei enää viihdykkään
rakastunut Santeri missään.
Ja niin näki naapurit ihmeekseen,
Santerilla on talossaan nainen.
Ja aika kun kuluu, uinuupi,
kehdossaan pieni lapsukainen.(jatkuu)