Puhe kiertyi säähän, sillä ulkoa kantautui voimistuvan ukonilman äänet. Välillä maa järisi, että vaunun irtain helisi. Välillä he laskivat ääneen sekunteja salaman välähdyksestä ukkosen jyrähdykseen. Äkkinäiset ilmaa leikkaavat paukahtamiset kuulostivat pahimmilta.
- Kamalaa! huudahti Mirja, -Auta nyt, Paavo! samalla hän nojautui Paavoon kuin turvaa hakien. Tästä Paavo oli mielissään.
- Eipä hätiä, totesi Paavo rauhoittavasti, vaikka tunsi oman olonsa hyvinkin levottomaksi.
- Apua! kirahti Mari.
- Mikä se ääni oli????
- A-anteeks, se oli vain mun vatsa…en oo syöny tänään paljo mitään… selitti Mari nolona.
- Jukra, ja mä luulin, että sekin oli jotain luonnonvoimiin liittyvää…! huudahti Mirja purskahtaen nauruun.
- Hei, mutta mun seurassa ei ole kenenkään koskaan nälkää tarvinnut nähdä! painotti Paavo ja näppäili jo täyttä päätä kännykkäänsä. Sen muistista hän poimi tottuneesti Kotipizzan numeron ja siltä istumalta tilasi heille pizzat, kysäisten välillä naisten toivomukset täytteiden suhteen. Naiset toipuivat ihailtavan nopeasti hämmästyksestään ja ilmoittivat kumpikin mielitäytteensä.
Keskustelu jatkui jo paljon luontevammin. Siirryttiin muistelemaan kouluaikoja. Kukin kertoi, mitä oli parhaiten jäänyt mieleen. Ne olivat tavallisesta koulupäivästä poikkeavat tapahtumat; kommellukset, nolot tilanteet tai harvat tähtihetket. Opettajista oli jäänyt mieleen vain muutama, jotka olivat olleet todellisia persoonallisuuksia, jopa heidän vaatetuksensa muistettiin.
Kolmikkoa huvitti näky, kun pizzataksi viimein ilmestyi näkyviin poukkoillen kapeaa, sateen syövyttämää väylää myöten sisukkaasti vaunua kohti.
- Hyvä Pate, sä oot rautaa! hihkaisivat naiset yhteen ääneen. Paavon kasvoille kohosi helakka puna.
Ukkonen vaikutti loitonneen. Kaikki askartelivat pizzansa parissa, joten vaunussa oli hetken aivan hiljaista.
Paavo vilkaisi Mirjan suuntaan. Hän oli havainnut tämän suopeammaksi, ja olihan Mirja maataloustöihin enempi tottunut, järkeili Paavo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti