Tunteja myöhemmin ystävykset kuitenkin istuvat sairaalan käytävän
varrella ruskealla keinonahkasohvalla. Mirja oli tehnyt kaikkensa
saadakseen Marin mielen muuttumaan sairaalakäynnin tarpeellisuuden
suhteen, mutta Mari oli itsepäisesti tahtonut lähteä katsomaan Sakkea.
Mirja oli koettanut perustella, miksi puhelinsoitto olisi ajanut vallan
hyvin saman asian, kun mies ei sen tutumpikaan ollut, mutta Mari oli
ollut periksi antamaton. Eikä Mirja ollut voinut kieltäytyä antamasta
kyytiä ystävälleen.
Niinpä he nyt istuivat vierekkäin heille osoitetulla paikalla ja
nostivat katseensa aina jonkun kävellessä pitkin käytävää. Hoitajia
kiirehti heidän ohitseen hoitotarvikkeineen ja potilaskansioineen.
Kukaan ei tullut kertomaan heille mitään. Vieressä oleva lehtiteline
pursui ahkerasti selattuja aikakauslehtiä, viimein Mirja poimi sieltä
päällimmäisen.
Kaukaa käytävän päästä alkoi kuulua terävä kopina. Kulman takaa näkyviin
ilmestyi tyköistuvaan jakkupukuun pukeutunut nainen, jolla oli jalassaan
korkeakantaiset avokkaat. Lyhyin tikkaavin askelin hän lähestyi
käytävää. Oli hänessä tyyliä, mutta kuitenkin jotain, mikä nosti Marin
paljaat käsivarret heti kananlihalle.
Nainen vilkaisi heihin kuin näkemättä heitä ollenkaan ja jatkoi matkaa
läheiselle vastaanottoluukulle.
- Minulle soitettiin? Mieheni on tuotu tänne? Sakke Sirviö? Onhan
tilanne hallinnassa?
Mirja vilkaisi Maria ja näki tämän valahtaneen aivan kalpeaksi. Hän pani
kuvalehden hitaasti pois ja otti varovasti Maria käsivarresta kiinni.
Mari tuijotti naista, joka seisoi heistä vähän matkan päässä, mutta
puhui kuuluvalla äänellä. Hoitajan vastaukset eivät kuuluneet.
- Tuo on se ? sopersi Mari kuin vasta tajuten, kenestä oli kysymys.
- Niin on. Hän on lähiomainen, varmaan pian johtavat Saken luo. Siitä
ainakin voi päätellä, että on elossa tai jotain? jospa pystyy jo
puhumaankin, jutteli Mirja kuiskaamalla kuin rauhoittaakseen Maria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti