- Ai jaa, sai Mari lopulta sanottua ja esittäytyi vieraalle: - Mari Mäyrä.
- Elisabeth Moore.
Tuokion naiset kättelivät. Mari odotti edelleen kuulevansa, mitä sukua
tulokas hänelle oli. Hänen huomionsa oli hetkeksi kiinnittynyt naisen
käsiin, jonka kaikissa sormissa näytti olevan jonkinlainen sormus. Yksi
sormus näytti erehdyttävästi sellaiselta, jollaisia oli ennen
suklaamunien sisällä. Mari puristi huuliaan yhteen, ettei olisi
tirskahtanut.
- Jos käsittää, olla minun serkku. Minun isä paljon vanhempi sinun isää
ja lähtenyt Amerikkaan kauan sitten. Sinun isä silloin lapsi vielä. Minä
jo tutkinut sukujuuriani, tiedän, että minulla vähän sukua elossa.
Mari muisti kuulleensa joskus puhuttavan Amerikan Hermanni-sedästä, joka ei ollut Suomeen enää palannut.
Mari ihmetteli mielessään, uuden, järjestelyjä vaativan asian edessä....Kuinka menetellä? Uskoako vai vaatiakko todisteita. Naisen suu kävi jatkuvasti. Kaikkea Mari ei oikein ymmärtänytkään.....lienee ollut jotain Amerikan murretta..
Nainen otti laukun olkauksestaan. Hymyillen Marille, istahti toiseen tuoliin ja alkoi penkoa laukkuaan.
- Odottaa serkku, minä löytää isän valokuva. Odottaa vähän . Naisen käsilaukku, kaikenmaailman tavara....Täällä.....Nainen vetää voittajanelkein nipun valokuvia laukustaan ja ojentaa ne Marille.
Jännityksellä Mari ottaa nipun valokuvia käteensä. Jo ensimäinen kuva saa muistot palamaan väkevänä mieleen. Kotitalo, vanha kunnon KOTI..Mari tunsi jotain kosteaa nousevan silmäkulmaan katsoessaan ajanhaalistamaa valokuvaa. Vanha maalaistalo seisoi siinä juuri sellaisena kuin se oli myös Marin mielessä.
Marin mieleen tulvahti muistot siitä kauheasta tapahtumasta kun koti oli salamaniskusta palanut maan tasalle.
- Anteeksi! Tulee muistot niin vahvana mieleen. En ole nähnyt valokuvaa kodista kymmeniin vuosiin. Kaikki kuvat ja esineet paloi silloin kauan sitten tulipalossa. En voi millään hillitä itseäni, Mari sanoi ja pyyhki sormillaan silmäkulmiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti