TUHLAAJAPOIKA
Mies väsynyt verkalleen etenee,
katsoo tieltä hän taloja tarkkaan.
Mitä mielessään oikein pohtinee,
vastaantulijat kysyvät turhaan.
Hän vaiti vain eteenpäin astelee,
kevätsade hänen takkinsa kastelee.
-
Vuosikymmenet sitten hän lähti pois,
oli nuori ja mielessään uhmaa
-Kai parempaa muualta löytää vois,
en tänne mä elämää tuhlaa.
Lähti kotoaan hän ovet paukkuen,
valtavaa itsevarmuutta uhkuen.
-
Vuodet ei häntä hellästi kohdelleet,
tutuiksi tuli huumeet ja viina.
Mutta ei hänen silmänsä auenneet,
ennenkuin tuli sieluunsa piina .
-Miten olenkaan elämäni elänyt,
lahjoista suurimman pirtoiksi tärvellyt.
-
Nyt palaamassa on kotiinsa,
tutut maisemat eteensä aukee.
Lapsuus täällä,palaapi muistiinsa,
mielenliikutus itkuksi laukee.
Silmin sumuisin kotioven aukaisee,
vanhan isänsä vuoteella havaitsee.
-
-Minä tiesin ,että ajoissa palajat,
sanoo vanhus vuoteeltansa.
-On mulla käsillä viimeiset ajat,
saa Luoja luokseen vaeltajansa.
Käsi poikansa ,kädessä hän nukahtaa,
ikiuneen rauhaisaan uinahtaa.
-Oiva Pennanen-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti