Siinä tarkoituksessahan minäkin toimin että rauhaarakastavat kansalaiset saisivat nukkua yönsä rauhassa.
En minä silti alkanut suremaan yhtä Kurottajan rääpälettä.
Jospa on väärässä paikassa, väärään aikaan, niin huonostipa siinä silloin käy.
Vilkaisin aikarautaani, Huomasin kellon repivän jo iltapäivän tunteja aika pitkälle. On aika alkaa valmistella vierailua Luigin kämppään. Olin ottanut selville herran asunnosta. Myöskin hänen käyttäytymismallit yöelämässään oli tiedossa.
Luigi poistui asunnoltaan urheilukaarallaan iltaisin kello kuuden ja seitsemän välillä.
Monet illat olin istunut, postannut, miehen liikkeitä. Ajaessani katua vielä öisin tarkaten, ei autoa ollut parkissa vielä kolmen aikaan yöllä. Huvitteliko hän vain oliko hänellä joku viihdytettävä siitä en ollut välittänyt ottaa selvää.
Kello oli yhdeksän. Tiesin että kerrostalon alaovi menisi lukitukseen kymmeneltä. Vaikka se ei minulle este ollutkaan, homma voisi herättää tarpeetonta huomiota jos tiirikan kera heiluu oven kimpussa.
Istuin autossa ja mietin, miten homman hoitaisin. Perkele kun olisi kaveri. Joutui turhia riskejä ottamaan, kun summamutikassa piti työntää päätänsä aukkoon joka saattoi ollakin umpiperä.
Juuri silloin soitteli taskussa kapula. Tai paremminkin tärisi. Tempasin simpukan taskusta ja aukaisin kuoren:
- Tässä Iiro! Muonion akan poika. Kai vielä muistat. Nähtiin siellä pubin pihalla.
- Ja minä luulin, että sinä olet unohtanut. Onhan aikaa jo viikkoja ja puhuit seuraavasta illasta. No aivan sama. Miten mäiskii?
- Päin vittuahan se menee, mutta sopiikohan sinulle jos tulisin pistäytymään?
Laskin päässäni tapaamisen hyödyt ja haitat
salamannopeasti. Tämän homman ehtisi.
- Ei minulla päälle kaatuvaa, mitä nyt pari raatoa ja muutama milli rahaa hukassa. Vanhat kaverit ovat kuitenkin, aina sydäntä lähellä. Näin ollen - tervetuloa. Olen kymmenen minuutin
kuluttua kämpillä. Sen tiedät?
- Tiedän! Nähdään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti