- Tuskin olisi tohtinut tämmöisen käpykylän pankkiinkaan viedä. Lähdetäänkö kumpikin?
- Aivan turhaan ... Jos jotain epäilyttävää näkyvissä niin soita heti. Minulla värinä kapulassa päällä, tiedän olla varuillani.
- Selvä tämä. Kauanko viivyt?
- Korkeintaan puoli tuntia...? Sen kuluttua saat tulla pelastamaan sortuneen soturin.
Hartiat kyyryssä lähdin juoksemaan kadun yli. Sade oli hiukan laantunut, ainakin siltä tuntui.
Vilkaisin parvekerivistöä ylöspäin. Kukapas parvekkeelle tulisi, koska sade iski suoraan parveketta vastaan. Ketään ei näkynyt.
Käännyin katsomaan Villeä. Hän istui autos-sa ja huiskautti kättään.
Nopeasti kipusin ne muutamat askelmat parvekkeelle. Näissä hommissahan nopeus on aina valttia. Sen olin usein huomannut.
Luigin parvekkeella oli pöytä ja tuolejakin eikä mitään halpiksia. Jännitti kovasti miten oven saisin auki, mutta ei huolta. Luigi oli ollut niin kiihdyksissä, että olipa unohtanut kääntää lukitussalpaa.
Tämä sopi minulle enemmän kuin hyvin. Ovenlasin olisi muuten joutunut rikkomaan. Nyt ei vierailustani jäisi mitään jälkeä, kun olisin varovainen.
Tulin olohuoneeseen. Se oli hyvin niukasti kalustettu, mutta mööpelit olivat laadukkaita, siis kalliita. Niinhän pitää ollakin kun sitä kahisevaa löytyy.
Etsin salkkua tai vaikkapa kassia jossa rahaa olisi helppo kuljettaa, kun sitä on isommat määrät.
Olohuone oli helppo. Eihän kukaan niin hullu ole, että olohuoneen nurkkaan rahasalkkunsa jättää. Katsoin kuitenkin lipastonlaatikot ja kirjahyllyn. Siinäpäs ei ollut muuta, kuin
muutama mappi. Vilkaisin ne ohimennen nähdäkseni millaisia bisneksiä Luigi harrasti. Oli-vat aivan normaaleja asiakirjoja. Niihinpä en aikaani tuhlannut.
Huoneisto oli kolmio, tilava sellainen. Makuuhuonekin kuin kartanon sali. Pyöreä punaisella silkillä verhoiltu vuode oli upea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti