RUNO.

3 LOUHEN VAIKEA KOSINTA.-
***
Toki sentään Väinölläkin
omat rakkaustarinat
niistä kerron joutessani
ajan vietteeksi viritän.
**********

Jälleen soitti nuori Väinö,
kanneltansa kaiutteli,
repi sirmakat sävelet,
sormillansa vempeleestä,
tuosta parhaasta pelistä,
kanteleesta kauneimmasta.
-
Kielet hienosti helisi,
kaikui kauaksi kuruihin,
nousi tuolla tuntureihin,
Lapin suurille saloille,
siintäville selkosille,
järvenaalloille aleni.
Jängän juuria ravisti,
Pohjan pirttiin piilotteli.
Kääntyi korvahan emännän,
laihan Louhi lappalaisen.
-
Kuuli soiton tuon sorean,
sävel tuntui sielussansa,
kielet herkimmät värähti,
sydämessään sytkähteli,
johan kuumensi kuvetta,
sävähdytti sääriänsä,
mielen myllersi sekaisin
vei se rauhan mennessänsä.
-
- Mistä soitto tuo tulevi,
sävel kumma kaikuilevi,
ei näy soittajaa salolla,
kauempaakaan katsellessa.
Onko soittaja lumottu,
metsän peittoon piilotettu?
-
Louhi lehtohon menevi,
katsoi kaikki koivun juuret,
koitti kuunnella helinän,
joka soi vain kauniimmasti.
Meni kuusikkoon kujeillen,
männikköhön rallatellen:
- Täällä soittajan tavoitan,
joko täyttyy toiveheni?
-
Soitto kuuluu vain kovemmin,
meni Louhi kallioille,
karuihin kävi kuruihin,
tavoitteli tunturinkin,
soitto kuuluvi kovana,
soittaja vain siimeksessä.
-
Kulki kauemmas kotoa,
tuli muihin maisemihin,
eksyi vieraille poluille,
veräjille vennommille.
Ei vaan kannelta kajasta,
vaikka kuului kaunis soitto.
-
Louhi Pohjolan emäntä,
kovin kolkko kasvoiltansa,
takkuiset, mustat hiukset,
koukku nokka naamassansa,
vartalo ihan latuska,
mietti tuota tuikeana,
josko harhaa vain olisi,
ääni kaunis korvissansa.
-
Tuli Väinölän ahoille,
vainioille viljaville.
-
Väinö soitti hurmiossa,
tuuli lainasi sävelen,
kuljetti sen muille maille,
vei ne vieraille vesille
oudommille maisemille,
missä kaikki kummasteli,
tuota soittoa suloista.
-
Louhi katsoi ja kysyvi:
- Mik´ on mies tää virtuoosi,
kuka soittaja etevä,
sinut tahdon itselleni,
Pohjan kolkkoihin oloihin,
urokseksi perheeseeni,
sinne lasteni isäksi,
suuren katraan huoltajaksi.
-
Silloin soitanta lopahti,
häipyi soinnut soutamasta,
seutu hiljeni samalla,
mietti Väinö vastausta.
-
- Minä sullekko tulisin,
naisen vanhan vierustalle,
siihen paikalle pahalle,
voimanaisen nappulaksi.
Vanhaa naista en halua,
pahentamaan päiviäni,
tahdon nuoren ja sorean,
ilon tuojaksi tupahan.
-
- Kuluu aika, kaikki kauneus
häipyy tyhjäksi hajoten.
Taakka kauneus kantajalle,
tunteet turhat on pahasta.
Mutta rikkaus on parasta,
sitä sulle tarjoaisin.
-
- Enhän rikkautta halua,
toki tuota itselläkin,
ei se tyydytä minua,
rikkauteni kanteleessa.
Siitä saan minä iloni,
sillä hoidan murheitani.
-
Vihastuvi tuosta Louhi,
taikatemppuja yritti,
tahtoi murtaa kanteleenkin,
kielet katkaista karusti.
-
Vaan ei pysty taika tuohon,
Väinö sointuja sohaisi,
jopas häipyi vanha nainen,
Louhi Pohjolaan katosi.
O.P.