KAKSI KOIVUA.
Kasvoi koivua kaksi, rannassa lammen.
vaikka ollut ei sukua, ylevän tammen.
Tyytyväisiä olivat sukunsa juuriin,
vaikka kuuluneet eivät sukuihin suuriin
-
Aivan pienenä oli ne juurtuneet sinne,
jossa laskeusi lampeen viettävä rinne.
Aivan lähekkäin siihen turvaksi toisen,
kasvinkuppanin rakkaan , samanmoisen.
-
Aikanaan koivut toisiinsa rakastui,
rakkaus viileni aina , kun pakastui.
Toisiaan olivat silti lähellä niin,
melkein aina toisiaan syleiltiin.
-
Kevät heille oli parhainta aikaa.
mahla virtas, he kokivat lemmentaikaa.
Oksat oksien lomassa lempivät,
oli ihanaa aikaa, olihan kevät.
-
Tuli paljon lapsia ympärille,
oli tilaa pojille tyttärille.
Toiset kauaksi juuriltaan lähtivät,
kauas syntymäseutunsa jättivät .
-
Nuo kaksi jo vanhaa, mut` yhäti vaan,
he vieläkin toisiaan rakastaa.
Oksasormet koukkuiset tavoittavat,
elinkumppanin sormet vastaavat.
-
Kerran syksyllä, kumpikin huomaa sen,
laho vienyt on kummankin sydämmen.
He tietävät pakko on luovuttaa,
kun oman tehtävän täyteen saa.
-
Vielä syleillen kerran viimeisen,
jäähyvaiset toisilleen jättäen.
Myrskytuulessa maahan kaatuvat,
maaksi jälleen paikalleen maatuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti