RUNO

OLI JUTTUNI JUMISSA,
tarinani tappiolla,
kaikki konstini lopussa,
hyvät keinot käytettynä.
Mitään löytynyt ei uutta,
eipä toivoa vähäistä,
että saisin kunnollista,
tritiikin kestävää runoa.
Menin metsään murheissani,
surunvallassa vaelsin.
Enpä pysty luomaan uutta,
enkä laatimaan säkeitä,
aikaan saamaan soinnukkaita
noita riimejä rajuja.
Kun on murheeni mahoton,
suru vallan lannistava,
huomaan miekkosen matalan,
äijän vaaksan korkehuisen,
joka juttelee minulle,
sanaileepi hiljaisesti:
- Mikä murheena sinulla,
mistä muoto synkänlainen?
Onko pettymys tavannut,
sinut saanut saaliiksensa.
- Sepä murhe on minulla,
suru suuri rinnassani,
kun ei sointuvat sävelet,
suostu mulle taipumahan,
saan vain pelkkiä loruja,
saaliikseni sattumalta.
- Älä turhia tupise,
juonittele joutavia,
voisin neuvoa vähäsen,
opetuksen antaa pienen,
ehkä huomaisit paremmin,
seikan varsin tarpeellisen.
- Jospa saatat sen sanoa,
kuinka saadaan raisu riimi,
taikka haikuja hyviä,
laatuisia tangojakin.
Sua kiittäisin kovasti,
onnellinen siitä oisin.
- Älä niistä sä välitä,
reppanoista kriitikoista,
ne vain luulevat osaavan,
mikä teksti kelvollinen.
Siihen mittaa ei todella,
kenelläkään keppanalla,
vuoksi palkkansa puhuvat,
vatuloivat viisahia.
Kun vain parhaasi yrität,
panet käyttöön kaikki keinot,
mitä mielessä sinulla
anna tulla tulvimalla,
sepä riittävi hyvästi,
osaltasi mainiosti.
Sepä helpotti kovasti
pyyhki murheen mielestäni,
siispä kirjoitan halulla,
mitä sylki suuhun tuopi.