YÖSTÄ VALLOON.
Oon kulukenu horijuen tietäni pitkin,
joskus harvoin oon nauranut, usseinki itkin.
Kun kohtalo vei mua vaen syrijäteitä,
ei millonkaan matkalla oo myötäleitä.
-
Niin kauvan mä uskoin ,että kohtalo kääntyy,
tai ainakin ennenkuin, kokonaan nääntyy.
Vaen aena vaen julumemmin vastaan tuuli,
iski viima minun naamaan ja rokahtu huuli.
-
Tuulet riepotti mua, joskus hyyti halla
näin jäätä ja kylymyyttä kaekkijalla.
Kukkaa ei minun kanssani tahtonu olla,
tunsin ittekki olevani pyörejä nolla.
-
Sitte kerran sen huomasin polokuni on,
aevan liijaksi jääny muijjen varijohon.
Kuka muu minun tiestä voes´ huolta pittää,
minä itte vaen , siinä järki ittää.
-
Siksi otinki ohojakset ommiin kässiin,
ja laetoen itteni kovvaa rässiin.
Sillon vihtoenkin viimein, hoksasin sen,
omassa vallassa on, onni ihimisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti