SIELURIKKO.
Vanahamies elämäsä iltaa elävä,
istahtaa, mökkisä porraspuulle.
Miettii siinä menneen elämäsä
monenlaesija sattumuksija.
Syvvään huokaesten hän kertaa
katkeraa lapsuuven aekaasa.
Viuhuvan piiskan jälijet
tuntuvat vieläki selässä.
Ne ankaran isän iskut,
jättivät muistoehin,
kipuvahohtavat arvet.
Arvet jotka kirvelivät
koko elämän ajan.
Ne ruoskan jälijet iholla,
nehän ovat ajat sitte hävinneet.
Sielussa ne kuitenki tuntuvat,
Aena uuvellee avvautuen.
Vaen viina on antanu unohuksen.
Vanahan miehen poskelle
vierii katkera kyynel.
Vähäseksi jäevät elämänilot.
Työ on ollu aenuva
elämisen tarkotus.
Sielurikkona elläessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti